Kuvitus: Milja Parkkinen 8c
Hiekkakakkuja osa 1/3
Sato ihan kaatamalla. Taivas oli niin harmaa, et kaikki muut harmaat tuntu vähemmän harmailta kun se. Se oli harmain harmaa mitä mä olin ikinä nähny.
Piha oli surullisen näkönen. Se näytti aina tyhjänä surulliselta, erityisesti nyt kun sato ja oli niin syksynen päivä. Puista oli varisseet viimesetkin lehdet ja ne näytti kaljuilta ja kuolevilta. Hiekkalaatikonki päällä oli jo sentin paksunen vesikerros.
Just tolla hiekkalaatikolla mä olin leikkiny sillon kymmenen vuotta sitten. Mä olin läntänny hiekkaa ämpäriin ja kääntäny sen toisinpäin ja paukuttanu lapiolla päälle ja sanonu: ’’Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!’’
Sit mä olin nostanu ämpärin pois ja koristellu kakun kivillä ja jääkiteillä. Sit me oltiin leikitty niillä. Minä ja Miko.
Siitä oli tajuttoman kauan kun mä olin nähny Mikon viimeks. Vielkin mä pidin sitä mun parhaana kaverina. Vaikka mä olin ollu ihan kirppu kun mä viimeks olin leikkiny sen kaa.
Mä muistin sen kun eilisen päivän. Suklaanruskeet silmät ja tummat hiukset, ilosen naurun ja ketterän liikkumisen. Ja miten se oli aina keksiny parhaat leikit, joita me jaksettiin leikkiä monta päivää. Tai oltais jaksettu varmaan pidempäänkin, mut kun keksittiin aina uusia ja vielä parempia.
Sit Miko oli muuttanu pois. Mä muistan miten mä olin itkeny. Mä olin istunu siellä hiekkalaatikolla ja yrittäny tehdä hiekkakakkuja, mut se ei enää onnistunu.
Nyt siitä oli jo niin kauan, että kukaan muu ei muistanu Mikoo kun mä. Tai ehkä äiti ois muistanu. Mut äiti oli kuollu kaks vuotta sitten.
Mä nousin seisomaan. Hiukset oli jo litimärät ja huppari rutistuskunnossa. Nenä vuoti kun Niagara.
Ja – en mä tiiä – ehkä mun silmästäkin joku pisara tipahti. Sellasina päivinä tuli vähän haikee olo. Ja yksinäinen. Tosi yksinäinen.
***
’’Hei Mira!’’
Ääni kuulu ovelta. Jaa, se oli Vanja, Ronin hoitaja. Mä inhosin Ronin hoitajia. Ne kaikki tuntu jotenkin epäkelvoilta äidin jälkeen.
Mä menin Vanjaa ja Ronia vastaan ovelle. Roni ojens käsiään, ressukka. Sillä oli äitin silmät, mut muuten se näytti enimmäkseen iskältä. Mä muistan, kun äiti oli ollu ylpee siitä miten se näytti iskältä. Nyt mä olisin kyl toivonu, et Roni ois ollu niin kun äiti.
’’Miiii-aaaa’’, Roni yritti. ’’Juu, mä oon tässä’’, mä mutisin ja otin veljen syliin. Ihan kun se ois kaivannu mua Vanjan jälkeen.
’’Okei, pitäsköhän mun jäädä tänne lämmittää teille ruokaa’’, ehotti Vanja. Se jo yritti riisua päällystakkiaa.
’’Hei, kyl me pärjätää. Sä voit lähtee’’, mä sanoin.
Vanja nyökkäs. ’’Nii, kyllähän te pärjäätte. Iso tyttöhän sä jo oot. Hei sitten, nuppunen’’, se sano ja paino Ronin nenää. Roni kikatti vähä.
Kun ulko-ovi oli menny kiinni Vanjan takana, mä huokasin helpotuksesta.
Mä rakastin just kaikkein eniten niitä hetkii, kun mä sain olla Ronin kaa kahestaan. Sillon tuntu kun äitikin ois ollu paikalla. Mä tuputin perunamuusii Ronin suuhun ja katoin kun puolet sörsselistä tippu veljen housuille ja pyyhkäsin ja sit sama sessio uuestaan. Äiti oli odotusaikanaa kertonu mulle, miten ihanaa pienen lapsen syöttäminen oli. Ja hoitaminen muutenki. Äiti oli antanu mulle siitä nii ruusunpunasen kuvan et mä olin heti itekkin toivonu et oisin saanu oman lapsen.
Nyt mul oli Roni, ihan kun mun oma lapsi, jota mun piti suojella ja josta mun piti huolehtia. Iskä oli tietenkin palkannu kaiken maailman hoitajat, mut silti Roni oli mun, nyt kun äiti oli kuollu. Äiti ei ois varmasti halunnu et Ronia hoitas jotkut vieraat naiset.
Mun piti nukuttaa Roni yheksältä ja se nukkua tuhis sulosesti jo varttia yli. Mä lysähin sohvalle ja avasin telkkarin. Mä en kuitenkaa kattonu sitä, tuijotin vaa eteeni ja mietin.
Miten kauan tätä oli jo oikeen jatkunu? Sitä, et iskä oli viettäny koko elämänsä töissä ja mä olin ollu koulus ja tullu kotiin ja vahtinu Ronia. Aina mä en ehtiny tehä läksyjäkää, koskaan en kunnolla. Ei ihme, että kokeet oli sen näkösiä, ettei niitä kehdannu esitellä kenellekään. Yleensä mä revin ne kotimatkalla taivaan tuuliin. Opettajat vähän valitti, mut ei sen välii. Millää ei pahemmi ollu välii.
Kotiovi kävi. Iskä oli siel, väsyneen ja riutuneen näkösenä niinkun aina. Se riisu takkinsa, otti keittiöstä jogurtin ja istu mun viereen sohvalle.
’’Mitäs sieltä telkkarista tulee?’’ se kysy.
’’Emmä tiiä’’, mä mutisin ja sulin TV:n. Sit oli ihan hiljasta.
’’Miten sul meni töissä?’’ mä kysyin.
’’Tavallisesti’’, se vastas.
Sit oli taas hiljasta.
’’Mä meen nukkuu’’, mä sanoin. Iskä nyökkäs ja puristi mun kättä.
Mä sulin mun huoneen oven ja pyyhkäsin kyynelen poskelta.
***
Kauppakeskuksen alakerrassa oli vaa ruokakauppa ja joku krääsäliike. Keskel oli semmone epämuodostunu patsas jota ympäröi ruma aita. Lattia oli täynnä roskia ja ihmisten mutaisii jalanjälkii. Jostai syystä kaikki halus viettää vapaa-aikansa norkoilemalla siellä.
Mä istuin itekseni penkil ja mutustin patonkii. Olin löytäny maasta kahen euron kolikon ja ostanu sillä sellasen halpispatongin. Maku ei ollu kummonen mut kyllä sitä söi. Ja oli kivempi katella ohikulkijoita kun oli jotain pureskeltavaa.
Joku istu mun viereen. En vaivautunu kattomaan kuka se oli vaan jatkoin syömistä. Sit mä hätkähin säikähyksestä kun se joku rupes puhuu mulle.
’’Onks toi hyvääki?’’
Ääni oli sellanen murrosikäsen pojan. Mä potkasin maassa lojuvaa tölkkii.
’’On se kai’’, mä mumisin.
’’Okei’’, sano ääni. Se potkas samaa tölkkii mitä mä olin äsken potkassu.
Sit mä käännyin kattoo sitä. Ei että mä säikähin.
Suklaanruskeet silmät, tummat hiukset. Kapeet raajat ja tuttu hymy. Ei oo todellista!
’’Miko..?!’’
’’Täh, tiiätsä mun nimen?’’ kysy poika.
’’Mä oon Mira, etkö sää muista?’’
Kyl se muisti. Kohta me puristettiin sydämellisesti toistemme käsii ja naurettii hyväntuulisesti.
’’Hassuu, et mä tunnistin sut niin monen vuoden takaa.’’
’’Juu, me oltiin sillon viel iha vaippapöksyjä. Mä muistan niin elävästi ne meiän leikit siltikin.’’
’’Niin mäkin! Me tehtiin lapioilla ja sankoilla hiekkakakkuja…’’
’’..ja leikittii eläintarhaa! Että mää ikävöin hirveen kauan niitä meiän leikkejä. Koskaan ei löytyny enää sun verosta leikkikaveria.’’
Mä nauroin vähä. Iha jokainen tyyppi ei puhunu hiekkakakuista kun tapas jonku lapsuudentuttunsa, mut ei se haitannu, must oli iha mahtavaa tavata Miko taas.
’’No, mitäs sulle kuuluu?’’
’’Eipä mitää, mun äiti kuoli kaks vuotta sitte ja mulla on semmone kaksvuotias pikkuveli ja iskä on koko ajan töissä.’’
’’Kauheeta!’’ Miko näytti iha oikeesti järkyttyneeltä. ’’Mä muistan sen sun äitiskin niin elävästi… Iskääs mää en muista. Onhan sul siis kuitenkin muuten ihan hyvä elämä?’’
Mä huoahdin kevyesti sisäänpäi. ’’Juu-u… mutta mitenkäs sulla?’’
’’Mulla… no mun äiti on ihan samanlainen kun ennenkin; kohtelee mua kun viisvuotiasta ipanaa. Musta tuntuu välillä, että se tarttis itelleen hoidettavaks vähän pikkusemman ipanan kun mä. Mut lapsenlapsiakin saa viel odottaa ja näin… Iskä jää koht eläkkeelle ja aikoo sit omistautuu kalastamiselle. Se toivoo, et musta tulee yhtä kova kalamies kun se, mut mua ei kiinnosta yhtään!’’
’’Eikös se keräilly perhosiikin joskus? Mä muistan hämärästi ne hienot perhoskokoelmat…’’
’’Juu, perhosista se on jääny eläkkeelle kun äiti sääli niin kovasti niitä kauniita perhosii kun niitten läpi tökättiin neulat, mut kyl ne vanhat kokoelmat on viel tallessa..’’
’’Kiva, saanks mä tulla joskus kattomaan niitä?’’
’’Juu, välkommen, äiti o aina kotona, voit tulla millon vaan. Annat mulle vaikka sun puhelinnumeron niin soittelet vähän ennen kun tuut niin mäkin tähtään siihen kellonaikaan kotiin. Ja panen äidin leipomaan mustikkapiirakkaa.’’
Me vaihettiin numerot ja sanottiin moikat. Mä lähin kävelee kotiin päin ja hymyilin vielkin kun ajattelin meiän hauskaa keskustelua.
Pitkästä aikaa mun teki hullusti mieli hymyillä. Ihan kun joku vanha, tuttu ja ihana olis taas heränny eloon. Voimakkaampana kun koskaan aikasemmin.
’’
Mä tulin kotiin ja tajusin, et joku kumma ilmapiiri leiju ilmassa. Vähä jännittyny, kiree, pelottava. Vanja istu pöyän ääressä Roni sylissä. Iskäkin oli kotona ja katto mua ja hymyili hermostuneesti.
’’Moi Mira, istu pöytää, isälläs on sulle tosi tärkeetä asiaa’’, Vanja sano ja hymyili mulle sellasella tiedänkaiken-osaankaiken-pystynkaikkeen-hymyllä, joka sai mut aina ärsyyntymää.
’’No kerropas’’, mä sanoin ja katoin iskää syvälle silmii.
’’Nii, mä oon miettiny, et… tota noin… mitäs jos me annettas Roni adoptoitavaks. Kun meistä ei kukaan pysty siitä silleen kunnolla huolehtimaa, Vanja ei korvaa omaa äitii ja Ronin tulevaisuus ois sillee kaikkein helpoiten turvattavissa’’, iskä sano yhteen hengenvetoon.
Se oli varmana varautunu mun reaktioon, koska sen silmä ei värähtänykkää kun mä huusin sille:
’’Ei VARMASTI! Ei ikinä! Ronia ei ikinä vois antaa pois! Aattele mitä äitikin tosta sanois! Miten sä saatoit ehottaakin tollasta! Mun mielipide on ehdoton EI!’’
Ja mä paiskautin mun oven kiinni niin lujaa, et en ois yhtää ihmetelly vaik saranat ois irronnu. Mä kuulin Ronin itkua ja Vanjan ja iskän hiljaista keskusteluu. Vähän ajan päästä ulko-ovi kävi ja Vanja oli lähteny. Sit iskä kävi viemäs Ronin nukkumaan. Sit tuli hiljasta.
Mä valutin kaiken itkuna tyynylle. Sit mä nukuin viattoman ylikuormitetun lapsen unta, enkä räväyttänykkää silmiäni koko yönä.
***
Seuraavana aamuna mul oli kuumetta. Mä ihmettelin miten se sattukin niin mukavasti ettei tarvinnu sinä päivänä mennä kouluu. Mä makasin itekseni sängyssä koko päivän ja ajattelin. En tehny mitään muuta. Sellasta ajatusvyyhtiä ei ihan helposti kyl selviteltykään.
Iltapäivällä mun kännykkä piippas viestiä. Mä avasin sen. ’’Hei Mira! Mitä kuuluu? Mulla vähän tylsää. Miko’’
Mä hymyilin väkisin. Miko sai mut jotenkin heti ilosemmalle tuulelle. Must tuntu et ois ihan hölmöö ruveta kertomaan sille omista ongelmista, mut toisaalta Miko tuntu nii luotettavalta…
’’Moi. Faija aikoo antaa veljen adoptoitavaks. Kehittelen täs ehdotonta EI-kampanjaa. M’’
Lähetä. Okei. Sinne meni.
Mä painoin pään tyynyyn ja mua itketti ihan silkka se, etten pystyny itkemään. Kaikki kyynelet oli kasaantunu painavaks möykyks henkitorveen.
Kännykän ruutu sytty ja luin Mikon vastauksen.
’’Mira! Kerro heti jos mä voin jotenkin auttaa. Oikeesti.’’
Mä nousin ja menin peilin eteen. Naama oli turvonnu puolet isommaks. Silmänalukset oli ihan mustat. Mä koitin hymyillä itelleni mut suupielet ei vaa noussu. Mun suusta lähti vaan ihmeelline parkaisu joka sai mut vähä säikähtämään.
Mä puristin kännykkää kädessä. Nii, Miko vois auttaa. Mä soitin sille.
’’Moi’’, kuulu muutaman piippauksen jälkeen.
’’Moi’’, mä kähisin.
’’No?’’
’’Niin… sitä vaan et voitasko me tavata jossain..?’’
’’Okei. Joo no… tuunko mä teille?’’
’’Joo tuu…’’ mä mietin mitä viel pitäs sanoo. Yhtäkkii mä purskahin hysteeriseen itkuun. Mä en kuullu sanaakaan siitä mitä Miko karju puhelimeen enkä ees omia ajatuksia, itkin vaan. Itkin ja itkin ja se tuntu yhtä loputtomalta kun kuilu, johon Liisa putos matkalla Ihmemaahan.
***
Ei tuntunu yhtään oudolta halata Mikoo. Ja antaa sen hymyillä lohduttavasti kaiken sen paineen pois ja puristaa lohduttavasti kädestä.
Ei tarvinnu sanoo mitään eikä tehä mitään vaan tuntee se ystävyys ja lämpö, joka oli kyteny kaikki ne vuodet. Mulle tuli heti paljon parempi olo ja aika heti mä olin tarpeeks järjissäni puhumaan.
’’Roni on mulle enemmän kun pikkuveli… Se on mulle niinku viimenen side äitiin. Mä en ikinä vois antaa sitä pois. Enkä mä ymmärrä miten iskä voi olla niin sydämetön.’’
Me istuttiin hiekkalaatikon reunalla. Miko anto hiekan valua sen sormien välistä ja naurahti vähän.
’’Muistatko miten meiän äidit ei tykänny siitä kun me tultiin ihan hiekkasina kotiin? Meiän vaatteet piti aina pestä uuestaan ja uuestaan…’’
Mä en voinu estää pientä hymynkaretta.
’’Niin miten ihanii ne äidit on… pesevät aina vaatteita vaikka me liattas ne monta kertaa viikossa.’’
’’Nii se on rakkautta.’’
Se sai mut taas nyyhkäsemään. ’’Se on niin väärin..’’
’’Sano se isälles.’’
’’Ei se kuuntele mua. Se ei ymmärrä yhtään.’’
Miko näytti miettivältä ja katteli sitä harmaata pihaa.
’’Hei, ehkä sä voisit tulla tapaamaan mun äitiä! Se ymmärtää yllättävän hyvin jotkut asiat, usko pois.’’
Mä näytin kai vähän epäilevältä, mut lopulta mä suostuin.
’’Mut ei tänään. Mä lähen hakemaan Ronia päiväkodista.’’
Miko nyökkäs. Nyt se oli ihan vakava.
’’Älä tapa ittees tällä, Mira’’, se sano.
Sit mä mietin loppupäivän, mitä se meinas sillä.