Riikka voitti valtakunnallisen novellikilpailun

Teksti: Heta Ikonen 9a ja Venla Väänänen 9a
Kuvat: Venla Väänänen 9a

Henkilö Maskin takana

9A:n oppilas Riikka Laitinen voitti novellillaan Maski yläkoululaisten sarjan valtakunnallisessa Novelli palaa! -kirjoituskilpailussa. Kilpailu oli Teoksen ja Nuoren voiman liiton järjestämä. Siihen lähetettiin viime keväänä kaikkiaan yli 700 tekstiä.

Voitosta kuullessaan Riikka oli kotonaan nukkumassa. - Yleensä en vastaa tuntemattomasta numerosta tuleviin puheluihin, mutta tällä kertaa päätin vastata. Kun puhelimen päässä oli kirjoituskilpailun tuomari, toimittaja Erkka Mykkänen, menin huoneeseeni ja pyörin vain ympyrää. Tunne oli epärealistinen ja kiitin ainakin miljoonasti, Riikka kertoo.

Puhelun jälkeen hän meni äitinsä luokse ja yhdessä he katsoivat netistä palkinnon: 500 euroa, kirjapalkinto ja kaksi tekijänkappaletta Supernyrkki-antologiasta.

Supernyrkki-antologia on kirja, johon on koottu 20 kilpailuun osallistunutta ansioitunutta novellitekstiä. Riikankin Maski on nyt siis kaikkien luettavana painetussa kirjassa.

Meitä Riikan luokkakavereita kiinnostaa tietää, mistä Riikka sai idean novelliinsa. - Kaikki kysyy tota! Halusin kirjoittaa tarinan tyypistä, josta ei tiedetä mitään ja jolla ei ole näkyvää henkilöllisyyttä. Siitä idea päähenkilöön, katutaiteilijaan. Jos näkee kadulla katutaiteilijan, ois kiva kuulla sen tarina. Musta itsestänikin on hauskaa joskus olla anonyymi, Riikka kertoo.

Pyydämme Riikkaa hieman luonnehtimaan tekstiään. - Jälkeenpäin olen huomannut, että tykkään kirjoittaa kielikuvia ja vertauksia. Maskissa näkyy mm. ensilumihäät, hän täsmentää.

Riikka palkittiin Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25. lokakuuta. - Supernyrkin julkistaminen oli tilaisuus. Siellä oli kyllä ihan jumalattomasti ihmisiä. Itse messuilla sain olla tosi vähän, kun minua ja toista voittajaa vietiin koko ajan paikasta toiseen, Riikka kuvailee tunnelmia.

Riikka on nyt 15-vuotiaana saanut julkaistua ensimmäisen tekstinsä. Entä tulevaisuus? - Ehdottomasti haluan kirjoittaa! En kuitenkaan yritä pyrkiä pelkästään kirjailijaksi, mutta haluan kuitenkin kirjoittaa.

Riikan luvalla Huvitus-lehti saa julkaista voitokkaan Maski-novellin. Kiitos Riikka ja onnea hienosta saavutuksesta!

MASKI

Riikka Laitinen

Jos me katsoisimme aiheelliseksi seurata keskellä vilkasta Biretinkatua esiintyvää katutaiteilijaa viikon ajan, me matkaisimme ensin neljäkymmentäkolme minuuttia metrolla laitakaupunkiin. Hän, tämänpäiväisen teeman mukaisesti mustavalkosymmetrian tyyliin pukeutunut ja kasvonsa ja kätensä maalannut taiteilija, nukkuisi vasten täyttä jätesäkillistä, jonka oli hakenut piskuisesta kuppilasta ennen lähtöään metroasemalle. Hän hypistelisi unissaan vastikään ostettua savukeaskillista nukkaantuneen villakangastakkinsa taskussa, hengittelisi raskaasti ja yskäisisi välillä kuin muistuttaakseen kanssamatkustajille olemassaolostaan. Kukaan ei silti katsoisi häneen. Ihmiset eivät välitä kummajaisista.

Matkattuamme reilut puolisen tuntia hän heräisi ja tietäisi maisemia katsomatta seuraavan pysäkin, vaikkei se olisikaan se jolla hän jäisi pois. Hänen pysäkillään ei jäisi muita, vaikka se on reitin toisiksi viimeinen ja metrossa olisi vielä paljolti matkustajia. Ulkona hän sytyttäisi mintunaromisen savukkeen ja kävelisi eteenpäin kuin sumussa, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Tai siltä se vaikuttaisi. Oikeasti hän tarkkailisi ulkopuolisia, olisi alinomaa tietoinen. Kummallisuudestaan huolimatta katutaiteilija ei yleensä herättänyt muissa näkyvää mielenkiintoa. On silkkaa onnea, että satunnaiset paikkakunnalle eksyneet turistit ihastuvat hänen harjoittamaansa taiteenalaan ja tukevat muutamalla hassulla kolikolla, vaikka saattaahan se olla silkkaa sääliä. Useat turistit puhuvat saksaa, ja juuri he tukevat katutaiteilijaa eniten.

Lopulta me saapuisimme raihnaiseen lähiöön halpoine asuntoineen, paikkaan jonne useimmat kaupungin maahanmuuttajat ovat pesiytyneet. Sinne on myös rakennettu kaupungin pisin kerrostalo, kaiken kaikkiaan seitsemäntoista rapun verran. Afrikkalaiset ovat ristineet jokaisen rapun omalla – jostain kummallisesta syystä hoviteemaan liittyvällä – nimellään, kuten Queen, Buffoon, Court ja Prince. Taiteilijamme asuu K-rapussa, jossa asuvat ovat omassa leikkimielisessä kerrostalohierarkiassaan tietysti kuninkaita. Kuninkaiden velvollisuus on myös järjestää tanssiaiset, ja niinpä K-rapun asuntojen ovet pidetään auki yötä päivää.

Hän, joka asuu kolmannessa ja ylimmässä kerroksessa, ei kuitenkaan pidä oveaan auki vaan lukitsee sen määrätietoisesti. Hänen ovessaan lukee Falter, ja asunnosta lemahtaa kerrokseen tupakan ja mustan kahvin tuoksu. Jos kaiken naapureiden juhlinnan keskellä jäisimme tarkkailemaan sisään asuntoon postiluukusta, näkisimme suoraan tilavaan ja tunkkaisen harmaansävyiseen olohuoneeseen, missä hän polttaisi ketjussa kahdenkymmenenneljän savukkeen askin puolilleen seuraavien tuntien aikana. Sängyn lisäksi huoneessa sijaitsevat lähes rikkinäiset stereot, joista koko yön saattaa kuulla herkkää ja kaunista laulua pianon säestyksellä.

Varhain aamulla, afrikkalaisten lopetettua juhlintansa, taiteilijamme nousisi ja keittäisi itselleen vahvaa kahvia, jonka hän joisi mustana katsellen ikkunasta ulos kiinnittämättä näkemäänsä juurikaan huomiota. Kahvin juotuaan hän pyyhkisi rätillä eiliset maalit kasvoiltaan ja maalaisi itselleen uuden, taidokkaan naamion. Hän lähtisi täysin sonnustautuneena kello kuuden metroon, polttaisi ehkä matkalla asemalle savukkeen tai kaksi ja nukahtaisi uudelleen reilun puolen tunnin ajaksi.

Falterissa mielenkiintoisinta ja samaan aikaan tuota mielenkiintoa mitätöivää on, että hänen jokainen päivänsä on samanlainen melkein minuuttien tarkkuudella. Toki satunnaisia poikkeuksia on. Mutta poikkeuksen poikkeusta ei tapahdu koskaan.

Joulukuun neljäntenä Falter näkee senvuotisen ensilumen. Ensilumi on aina viehättänyt ja inspiroinut häntä, hän ajattelee sen häinä: kaikki on valkoista, viatonta ja kaunista, mutta koska lumi useimmiten sulaa, Falter arvelee tärkeimmän unohtuneen joka vuosi. Hääkutsut jäävät jakamatta, arki on harmaata eikä kukaan osaa arvata häiden olleen suunnitteilla. Hän ei ole koskaan kuullut kenenkään ajatelleen vastaavaa. Falter hymyilee ensi kertaa pitkään aikaan miettiessään, kuinka jaksaa joka vuosi yhtä intensiivisesti nähdä ensilumen syvimmän olemuksen jokseenkin kummalla tavalla. Koska hänen naamioonsa kuuluu aina yhdistävänä tekijänä, eräänlaisena tavaramerkkinä, leveä maalattu hymy, tekovirneen suunpielet ulottuvat huvittuneen hymähdyksen saattelemana luonnottoman pitkälle, miltei paksun mustan hiuspehkon näkymättömiin. Ei ainutlaatuinen ele häneltä mutta sitäkin harvinaisempi nykypäivinä.

Biretinkatu yhdeltätoista aamupäivällä on täynnä vanhuksia, iltavuoroon kiirehtiviä työläisiä ja halpaa lounasravintolaa hapuilevia nuukailijoita. Onpa myös muutama hupsu turistiseurue. Falter nojaa vasten korokkeelle asetettua tuolia horisonttia katsellen. Lumi on sulanut. Falter on varautunut kiskaisemaan knallin päästään kiitokseksi mahdolliselle hyväntekijälle. Hän laskee auringon elinminuutteja.

Falter hätkähtää tuntiessaan kevyen kosketuksen olkapäällään. Hento ääni kuiskaa nopeatempoisesti: ”Anteeksi.”

Falter kääntyy katsomaan nuorta miestä, joka on letittänyt pitkät hiuksensa ja pienen parran ja joka näyttää tyhjentäneen tässä vaiheessa talvea koko suvun talvivaatevarastot pysytelläkseen lämpimänä. Hänellä on olallaan nahkainen laukku, josta pilkistää kansio pursuavine luonnostelupapereineen, joiden kulmat ovat tahriintuneet hiilihankaumilla.

”Nimeni on Pendleton”, nuorukainen jatkaa ja esittelee pyyntönsä. ”Alan ihmisenä te kaiketi tunnette taiteilijan palavan halun ikuistaa inspiraation lähde. Teidän sielunne kertoo tarinaa, herra, ja minä haluan muistaa teidät innoittajana. Sallitteko minun ikuistaa teidät?”

Se on Falterista äärettömän kummallista. Kuka tupsahtaa kuin vihannesostoksilta konsanaan ahdistellakseen tuntemattomia? Ja vieläpä ikuistaakseen sielun, joka kertoo tarinaa. Falter tuntee itsensä erheelliseksi, kun ei osaa nähdä sielua ja sen myötä ihmisen elämäntarinaa ensivilkaisulla. Hän saa uuden syyn inhota itseään.

Ja hän nyökkää.

Nuorukainen – Penny, kuten Falter ajattelee ensihetkestä lähtien ollessaan epävarma kuulemastaan nimestä – kiittää ja kävelee syrjemmälle, erään kahvilan terassipöydän ääreen ja etsii kuvataidevälineensä. Falter ei vilkaisekaan sinnepäin loppupäivänä.

Iltapäivän viimeisellä tunnilla, oikeastaan vain hetkeä ennen kuin Falter on poistua kylmäpäisesti paikalta, nuorimies palaa takaisin mukanaan paperi. Falter katselee vaiti kuvaa itsestään nojailemassa apaattisen näköisenä tuolia vasten, taivasta katsellen. Hän kuulee erityisemmin huomiota kiinnittämättä Pendletonin – tällä kertaa hän lukee nimen paperista – selittävän, kuinka kerran piirrettyään ihmisen hän muistaa ikuisesti jokaisen omaa tarinaa kertovan sielun ja sen kokemat kolhut. Falter ymmärtää saaneensa muotokuvan lahjaksi. Hän kiittää hymyilevää muukalaista kädestä pitäen, sanaakaan sanomatta. Falterin jäädessä pakkaamaan tavaroitaan Pendleton jatkaa matkaa kaupungin kaakkoisosaan.

Falter katsoo vielä kerran teosta ennen kuin tunkee sen taskuunsa, ja pysähtyy. Hän huomaa muotokuvassaan varjonsa olevan ikuistettu perhosen muotoon, perhosen, joka on valmiina levittämään siipensä. Vielä tarkemmin kuvaa tutkittuaan hän huomaa rahankeruulippaansa eteen asetetussa lapussa lukevan sanat: der Falter. Vapisten Falter kuuntelee vaistoaan ensi kertaa vuosiin ja kääntää paperin. Piirroksen takana on puhelinnumero ja teksti: Sinun sielusi kertoi tarinan haavoittuneista siivistä ja niiden parantamiseen käytetystä ajasta ja surusta. Ja haavat verestävät yhä. P.

Astuessaan illalla metrosta ulos Falterin ei tee mieli savuketta. Hän laskee askeleita malttamattomana kotiovelle asti, muttei tapojensa mukaan siltikään jätä ovea selälleen kuten iloiset naapurinsa. Hän vääntää stereoiden volyyminappulaa minimille ja keittää kahvia lämpimikseen. Höyryävän kuuman kahvikupillisen ja vanhanaikaisen puhelimen kanssa hän asettautuu sängylleen, katselee puhelinta ja muistelee piirrokseen kirjoitettua numeroa.

Falter painaa vihreää luuria tunnin ja kahdenkymmenenkolmen minuutin kuluttua.

Muutaman tuuttauksen jälkeen langan päästä vastaa sama ääni, jolla Falter oli taivuteltu luovuttamaan sielunsa paperille lähestulkoon puoli vuorokautta aiemmin. Falter hymyilee aidolla korviin ulottuvalla hymyllä koko puhelun ajan. Keskiyöllä, osapuolien sovittua tapaamisesta seuraavalle aamupäivälle, Falter nukahtaa kotonaan, ensi kertaa moneen vuoteen.

Linkki:
Kirjoituskilpailun voitto Kuopioon