Hiekkakakkuja, osa 2/3
Ensimmäinen osa luettavissa osoitteessa: http://huvituskoululehti.blogspot.com/2011/05/jatkokertomus.html
’’Mira, aattele nyt järkevästi.’’
’’SUN pitää ajatella järkevästi. Mitä äiti ois sanonut tosta?’’
’’Mira, äiti on kuollu. Sä et voi sille mitään. Me ei pystytä enää huolehtimaan Ronista.’’
Iskänki poskee vieri kyynel. Se itki harvoin, mut nyt ei saanu mua hellyytetyks, ei mitenkään.
’’Kyl me se jotenki voiaan tehä! Et kai sä haluu et joku muu kasvattaa sen? Se on mun oma veli!’’
’’Mira, sä et voi päättää tätä.’’
’’Voitko sä sit päättää?’’
Mä heitin lasin seinään iha saadakseni aikaan muuta ääntä kun meidän tappelu. Roni rupes parkumaan omassa huoneessaan.
’’Mira!’’
’’Anteeks.’’
Mä menin nukuttaa Ronia uudestaan. Ressukka itki siel naama punasena.
’’Sori, Roni, ei ollu tarkotus säikyttää sua. Iskä haluu et sut viedään pois täältä, mut mä en anna sen viiä sua! Mä lupaan.’’
’’Miii-laaaa…. Miii-rrrrraaaa….’’
Hei, se osas sanoo ärrän! Mä naurahin kyyneleitten välistä.
’’Hyvä, Roni!’’
’’Mirrrraaaaaa’’, hihkui Roni. Tais itekkin älytä mitä oli oppinu.
Iskäkin tuli keittiöstä kattomaan, kun me Ronin kaa kilpaa pärisytettiin ärriämme. Kaikki nauro, vaikka oltiin vartti sitten vielä kyynelehditty.’’
’’Äiti, täs on Mira. Muistat sä?’’
Mikon äiti katto mua tutkivasti. Mä ainakin muistin sen. Se oli miellyttävän näkönen nainen, punakiharat hiukset ja aurinkoinen hymy. Se oli kietassu värikkään huivin kiharoitaan pidättelemään ja auringonkukkaesiliinan eteesä.
’’Kyl sä oot ihan selvästi se Mira, joka aina niin kiltisti leikki Mikon kanssa. Voisit nykyäänki kyl vähä yrittää sivistää sitä, kun se on ruvennu selvästi haperoitumaa.’’
Miko nauro vähä ja jätti meiät sitten kahestaan. Mikon äiti vakavoitu heti.
’’Miko kerto, et sullon jotain mistä sä haluisit puhuu?’’
’’Nii…’’
Mä kattelin ympärille. Kaikki oli järjestelty siististi ja joka paikka kiils puhtauttaan. Mä huokasin kun ajattelin meiän kotia ja sitä karmivaa siivoo.
Mä niiskasin vähän ja koitin pyyhkästä kyynelen silmästä ennen kun Mikon äiti huomais sen.
’’Oota, mä annan nenäliinan’’, se sano kuitenkin. Tosi tarkka ihminen.
Mä niistin ja pystyin sit selittää kaiken nopeesti. Sit mä tyrskin taas Mikon äitin ajatellessa sitä mitä mä olin kertonu.
’’Mira’’, se sano sit, ’’millanen tilanne teillä on muuten?Miks sun isäs ajattelee, että te ette voi huolehtia Ronista?’’
’’Se onkin ihan kaista!’’ mä tuhahdin.
’’Juu mut koita aatella sen kannalta.’’
’’Okei, no, ehkä sekin on älynny että ne hoitajat ei osaa huolehtii Ronista yhtään ja kai mä oon sit sen mielest niin nuori. Ja se ite on koko ajan töissä, ihan koko ajan. Se on vaan öisin kotona ja sillon Roni jo nukkuu. Se ei oo ollu Ronin kaa sillä lailla kun mä. Se ei ymmärrä!’’
’’Okei, rauhotu, kultaseni.’’
Sit se meni keittiöön ja teki mulle pirtelön.Suklaapirtelön. Oikein ihanan makusen.
’’Ihanan makunen’’, mä huoahdin kun olin maistanu.
’’Sanomua muuten vaan Soljaks.’’
Outo nimi. Solja. Mut mä en jääny sitä miettii.
’’Mitä mun pitäis tehä?’’ mä kysyin sit.
Solja hymyili mulle osaaottavasti. Se lämmitti mua kovasti.Miko oli tullu äitiinsä, sen huomas kyl.
’’Mira, sä oot niin nuori et sun ei pitäs ees kantaa tällasia huolia. Mut täs on sellanen juttu, et sä et välttämättä oo oikeessa.’’
Mä katoin sitä silleen voiettänyttuokinalottaa-ilmeellä ja ajattelin et jaaha, mä kun luulin et mä saisin täält apuu.
’’Nyt sä aattelet, et mä oon ihan tyhmä’’, hymyili Solja. Se sai mut hämmästyy.
’’Mistä arvasit?’’ mä kysyin.
"’Sattumalta ehkä. Mut homman nimi on se, et sä oot tosiaan hyvin nuori hoitamaan niin pientä lasta.’’
’’Mä oon hoitanu sitä koko sen elämän!’’
’’Niin.Mut sun pitäs ajatella myös ittees; kouluas ja kavereitas ja myös omaa elämääs.Voi olla parempi myös Ronille, et se saa aikuisen huoltajan.’’
’’Voi elämä! Ette te aikuiset ymmärrä ikinä yhtää mitää! Te aattelette vaa sitä miten järkevää kaiken pitää olla! Ette välitä tunteista yhtää! Joo mä lähen!’’
Mä nousin ja kaadoin vahingos pirtelömukin mut en jääny sitä nostelee. Ovi pamahti mun takana enkä mä ehtiny ajatella miten ajattelematon olin ollu. Mä vaan juoksin pitkin katua ja itkin ja raivosin koko maailmalle.Miks? Miks, miks, miks?’’
Illal mä katoin Ronia oikeen kunnolla. Sinisiä viattomia lapsensilmiä ja suppusuuta. Ja pullukoita sormii joilla se hiplas mua kokoajan. Se oli niin sulonen. Miten mä voisin ikinä kestää ilman sitä? Mä painoinsen mun rintaa vasten ja itkin vähän.
Roni ei tykänny siitä että mä itkin. Se rupes kans itkemäänja piristy vasta kun mä luin sille kuvakirjaa.
Kun Roni oli kiltisti nukkumas, Miko soitti. Se kuulosti lähinnä siltä et oli tosi pahoillaan.
’’Ei mitään. Ihan tosi, kyl mä pärjään. Nähään’’, mä sanoin nielastuani ne valitut sanat, jotka ois tehny mieli lausuu.
Miko sano siihen tuskin mitään. Ehkä se näki mun sanojen läpi. Ehkä se näki mun sokeen vihan kaikkee kohtaan. Ehkä se pelotti sitä. Taisit se tuns vaan parhaaks jättää mut rauhaan.
Puhelun jälkeen mä inhosin itteeni. Jos Miko nyt vihas mua sen takii et mä olin ollu sille niin tylsä, ni mä en antas ikinä itelleni anteeks. Miks kaikki oli niin älyttömän hankalaa?