Sannimarin teksti kirjaan
Viime syksynä järjestettiin valtakunnallinen Kirjoita unelmasi –kilpailu nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen edistämiseksi sekä nuorten mielenterveystyön tukemiseksi. Kilpailun suojelijana toimi brasilialainen kirjailija, YK:n rauhanlähettiläs Paulo Coelho.
Parhaista kirjoituksista on koottu Kirjoita unelmasi! -teos, joka on jo julkaistu sähkökirjana ja ilmestyy myöhemmin myös painettuna. Kirjan ja sähkökirjan myynnistä saatavat tulot ohjataan kokonaisuudessaan nuorten mielenterveystyöhön, Mannerheimin lastensuojeluliiton lasten ja nuorten auttavan puhelimen ja netin käyttöön.
Kaikkiaan tuomaristolle lähetettiin ympäri Suomea yli 600 tekstiä 140 oppilaitoksista.Vain 20 parasta valittiin julkaistuun teokseen. Yksi näistä on seuraava Sannimari Suhosen (9G) teksti:
Valon ja varjon unelmia
Minullakin oli kerran unelma: kaunis ja valoisa, mutta sitäkin hauraampi, kuin lasia. Päästin sen kuitenkin vapaaksi liian aikaisin, eikä se ollutkaan tarpeeksi vahva lentämään. Hetken se jaksoi räpistellä, mutta sitten tuli voimakas ja hyytävä pohjoistuuli, joka paiskasi sen alas. Unelmastani oli jäljellä enää miljoona sirpaletta, jotka levisivät ympäriinsä, jonnekin mieleni sopukoihin.
Pitkään yritin haalia unelmani palasia kokoon, mutta ne olivat teräviä ja viilsivät kipeästi, jos niihin koski. Sitä paitsi oli liian pimeää ilman lasiunelmani valoa. Haaveitteni valaistus muuttui.
Aloin unelmoida siitä, että olisin voinut sulkea silmäni ja nukahtaa. Olisin saanut nukkua, vain nukkua, jättää kaiken ulkopuolelle. Ihmiset, talot, maisemat,koulun, kodin… Aivan kaiken. Juoskoot ihmiset paikasta toiseen, touhottakoot ja vouhottakoot, koettakoot miellyttää kaikkia yhtä aikaa ja tehdä kaikki oikein.Mutta minä en jaksa. En olisi jaksanut välittää mistään. En olisi jaksanut olla ihminen. En olisi jaksanut elää. Miten paljon helpompaa olisi ollutkaan, kun olisin saanut ummistaa silmäni ja unohtaa, unohtaa kaiken.
Tai olisin voinut vain jatkaa kävelemistä. En olisikaan kääntynyt kotipihaan vaan kulkenut sen ohi kuin en olisi sitä koskaan nähnyt. Sen ohi, ja kaikkien muidenkin tärkeiden ja rakkaiden paikkojen. Mitään näkemättä, väsymystä tuntematta, sydänturtana.
Tälle unelmalle ei kukaan nauranut. Sitä säikähdettiin, kauhistuttiin. Se oli muiden mielestä pelottava ja pimeä. Mutta eiväthän he ymmärtäneet. Ei se pimeä ollut.Minusta siinä oli valoa, valoa, joka näkyi jostain varjojen seasta. Ehkä se oli vähän kelmeää, mutta valoa kuitenkin. Ja valoa minä kaipasin. Unelmani oli ehkä hämärä, mutta olihan se ahdistavaa, tukehduttavaa pimeyttä parempi.
Vaelsin varjoissani kauan, mutta sitten tuli saapui taas. Tällä kertaa se tuli etelästä. Se oli lämmin ja lempeän päättäväinen ja puhalsi varjoisan unelmani pois. Sekin hajosi, mutta hienoksi, lähes huomaamattomaksi pölyksi.
Oloni oli pitkään tyhjä. Ei ollut unelmaa, ei valoisaa eikä varjoisaa, ei edes pimeää. Ei mitään, minkä varassa olisi elänyt. Olin tottunut nojaamaan haaveisiini, mutta ne olivat poissa. Lukuun ottamatta pieniä haaveen haamuja, joista käsi sujahti läpi, kun niistä koetti ottaa tukea.
Mutta se tuuli taisi jäädä huomaamattani mieleeni asumaan. Ehkä se on kieppunut siellä keräillen lasiunelmani sirpaleita ja koonnut ne jonnekin yhteen kasaan. Sillä minusta tuntuu, ettei se olekaan enää niin rikki. Ehkä minäkin saan unelmani vielä ehjäksi – ja kestäväksi.
Linkki:
http://kirja.elisa.fi/ekirja/pesta-tukkani-sadevesisaavissa-ja-muita-nuorten-unelmia