Milla voitti ja Milja kolmas Kanttia sanoa -kirjoituskilpailussa
Milla Tuovinen (9e) voitti ja Milja Parkkinen (9c) tuli kolmanneksi Kanttilan kannatusyhdistyksen järjestämässä novellikirjoituskilpailussa, joka järjestettiin Pohjois-Savon alueella kaikille 9.-luokkalaisille ja toisen asteen opiskelijoille. Tehtävänä oli laatia novelli, joka ottaa kantaa johonkin ajankohtaiseen aiheeseen.
Millan voitokas teksti Minunko vika? käsittelee avioeroa pojan näkökulmasta. Novelli on tuomariston mielestä puhutteleva ja elävällä kielellä kirjoitettu. Kolmanneksi sijoittuneen Miljan novelli Sorsat puolestaan ottaa kantaa ympäristönmuutokseen.
Kilpailussa tuli toiseksi Yhteiskoulun Musiikkilukion oppilas Heidi Ryymin novellillaan Kristallityttö, jossa yhtenä aiheena on kiusaaminen.
Kirjoituskilpailun palkintojenjako pidettiin sanomalehtiviikolla 6. helmikuuta. Voittaja sai teatterilippupaketin (arvo noin 100 e) ja toinen ja kolmas Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortit. Kilpailussa jaettiin myös lohdustuspalkinnot, Minna ja miehet -sarjakuvakirjat, ja ne tulivat myöskin minarilaisille: Sanni Nykäselle (9c), Jessika Leppäselle (9a) ja Minna-Mari Palviaiselle (9a).
Tässä alla voitokkaat tekstit. Ensin Milla Tuovisen novelli Minunko vika? ja sen alla Milja Parkkisen Sorsat.
MINUNKO VIKA?
Heitän reppuni eteisen nurkkaan. Taas se kuuluu. Äidin hermostunut ja vihainen ääni ja isän tuhahdukset äidin väitteisiin. Menen suoraan huoneeseeni, avaan koneen ja laitan musiikkia soimaan. Ainut tapa, jolla pääsee edes vähän pois tästä loukusta. Tätä on jatkunut jo vaikka kuinka kauan.
-Toni! Joko sinä tulit kotiin? En yhtään kuullut.
Äiti. Milloinkohan se muka huomaisi, milloin tulen kotiin. Ei sitä kiinnosta muu kuin riiteleminen isän kanssa.
-Toni? Kuunteletko sinä yhtään minua? Ei täällä nykyään kukaan tunnu minua kuuntelevan.
En jaksa välittää äidistä. Enkä isästä. Enkä kenestäkään täällä talossa asuvasta. En halua edes tietää, mitä naapurit ajattelevat.
-No, Toni? Mikä sulla nyt on? äiti jankuttaa vielä huoneeni ovella. Vilkaisen häntä.Etkö sä muka ymmärrä, mikä mulla on? Mikä sillä itsellään on, kysyisin mieluummin. En kumminkaan sano mitään. Nousen ja lähden ulos. Eteisessä kuulen, miten vanhemmat aloittavat taas riitelyn.
Kävelen kohti keskustaa. Ehkä siellä olisi muuta ajateltavaa. Onkin. Näen Jarnon ja Mikan.
-Hei Toni! Haluuks röökin, kun näytät taas noin masentuneelle, Jarno huikkaa kaukaa. Nyökkään myöntävästi. Mika sytyttää tupakan mulle valmiiksi. Otan sen käteeni ja vedän heti keuhkoni niin täyteen savua kuin saan. Tulee heti jotenkin parempi olo, vaikka tiedän, että se ei auta mitään.
-Viikonloppuna olis taas bileet meillä. Haluuks sä tulla? Mika kysyy, vaikka varmasti tietääkin vastauksen.
-Tietenkin. Mikä vaan on perempi kuin kotona oleminen, totean ja puhallan savua ulos.
-Vieläks sun porukat tappelee. Ehkä ne on eroomassa niin kuin mun porukat teki, Jarno toteaa ja sytyttää itselleen uuden tupakan.
-Ei mun porukat eroa! Ei ne voi...tai siis miks ne erois? Ne on aina ollu yhessä, eikä ne voi erota. Ahdistus valtaa taas mieleni. Entä jos ne eroavatkin? Heitän puoliksi poltetun tupakan maahan. Mitä jos se syy olenkin minä? Ne kumminkin tietää, että poltan eikä koulussakaan mene kovin hyvin.
-Toni hei, ei sun tartte stressaa. Musta oli vaan parempi, että mun porukat eros. On paljon helpompaa, enkä mä ois jaksanu sitä mutsin nalkutusta kuunnella. Nyt mä saan asua isällä, eikä tartte nähä äitiä kun viikkoloppuisin, Jarno sanoo olevinaan lohduttavaan sävyyn. Oikeasti se vain sattui lisää. Enkä mä haluu nähä äitiä tai isää vaan viikonloppuisin. Entä jos ne päättääkin muuttaa eri paikkakunnille? Havahdun. Jarno ja Mika katsovat mua odottavasti.
- Meen ostaa topan ja lähen kotiin, vastaan ja lähden kävelemään harmaaseen ilmaan.
-Toni tiedäthän sinä, että me rakastamme sinua, kävi miten kävi, äiti aloittaa.
-Joo, vastaan epävarmana.
-Kun me ollaan äitis kanssa tässä mietitty ja pohdittu jo jonkun aikaa, isä jatkaa.
-Niin. Kun tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset ei vain voi tulla toimeen keskenään. Ja meille on nyt isäsi kanssa käynyt niin, joten olemme päättäneet erota.
Siinä se oli. Ero. Tuijotan heitä vähän aikaan. En sano mitään. Poistun huoneeseeni. Eikö ne ajattele mua ollenkaan? Vai johtuuko tää musta? Ehkä ne ei vaan jaksa mua enää ja haluavat pitää mua vaan vuoroviikoin. Tuijotan pöydällä olevaa viime viikolla ostettua tupakka askia. Katseeni siirtyy peiliin, mistä nään oman kuvani. On niin heikko olo. Istun siinä koko loppupäivän, katsoen itseäni peilistä ja miettien, mitä oon tehny väärin.
Milla Tuovinen
SORSAT
Vanhasinisorsa lipui äänettömästi syksyisen lammen halki. Puut olivat jo alkaneettiputtaa lehtiään, ja osa niistä putosi lammen pintaan. Välillä vanha sinisorsaluuli niitä leivänmuruiksi, joita ihmisillä oli tapana heitellä lampeen, jaerehtyi syömään osan niistä.
Lampisijaitsi pienen kaupungin laitamilla. Se oli toiminut sorsien asuinpaikkana jomonta kymmentä kesää. Nyt syksyn saavuttua sorsat lähtisivät taas pian matkallekohti etelää. Kaksi nuorta sorsaa sukelteli leikkisästi vedessä. Hetkessä nekatosivat näkyvistä, mutta nousivat taas hetken päästä pintaan.
Lammen rauhakeskeytyi, kun sininen pakettiauto kaasutti sen rantaan. Osa sorsista säikähtiautoa ja lensi kauemmaksi. Pakettiauto ei taaskaan viipynyt kauan , vaan lähtikipattuaan jätteitä lampeen.
Sorsat uivatinnoissaan tutkimaan, mitä uutta lampeen oli tällä kertaa tippunut. Emosorsayritti estellä jo pian täysikasvuisia poikasiaan menemästä muiden mukanalähelle jätteitä. Jokin tuossa tummaksi värjäytyneessä vedessä varoittijostain. Sorsa vain ei tiennyt, mistä. Se muisti, kuinka kesällä pari senpoikasista oli sairastunut ja lopulta kuollut. Ne eivät olleet ainoat, vaansama kohtalo oli seurannut monia muitakin.
Emosorsaahuoletti myös, jaksaisivatko sen poikaset lentää etelään asti, sillä ne olivathyvin heikkoja, koska lammessa ei ollut riittävästi ravintoa. Siitä lähtien,kun sininen pakettiauto oli alkanut käydä lammella, olivat siinä eläneet kalatkuolleet pikkuhiljaa pois.
Vanhasinisorsa ui rantaan ja nousi pois vedestä. Se tepasteli hetken rantaviivaapitkin ennen kuin pörhisti höyheniään ja otti mukavan asennon. Se tunsi, kuinkakylmä viima puri tavallista inhottavammin ja kuinka sen hengitys kävi aina vaanraskaammaksi. Sorsa tiesi, että se ei sairaudeltaan selviäisi talven yli. Sekatsoi, kuinka nuoremmat sorsat uivat saastuneessa vedessä ja arveli niidenkinlopun olevan lähellä.
Eräs nuorisorsa ui hermostuneesti ympäri lampea. Välillä se hätisteli tovereita, ikäänkuin saadakseen ne lähtemään lammelta. Mutta sorsat olivat viettäneet jo niinmonta kesää lammella, etteivät osanneet lähteä minnekään, ennen kuin olisisuunnattava etelään. Jonkin ajan kuluttua nuori sorsa luovutti. Se ui rantaanhitaasti kuolemaa tekevän toverinsa luokse ja yritti saada sitä lähtemäänlentoon, mutta tämä oli jo liian heikko.
Sorsa katsoipitkään lampea. Sitten se levitti siipensä ja nousi lentoon. Se lensi poislammelta , pois muiden sorsien luota.
MiljaParkkinen