Aino voitti 7a:lle luokkaretkipäivän

Teksti ja kuvat: Minttumaria Villanen 7a

Upea, erilainen koulupäivä

7a-luokalla kävi erittäin hyvä säkä, kun luokkakaveri Aino Kilpeläinen voitti koko poppoolle hienon luokkaretkipäivän kirjoittamalla yläkoulusarjan parhaan urheilujutun. Urheilujuttukilpailun järjestivät Savon Sanomat, Jätekukko ja KUK eli Kuopion urheilutoimittajien kerho tammikuussa. Luvassa oli siis teeman mukaista tekemistä.

Tiistaiaamuna 27. toukokuuta suunnattiin Rajalan väestönsuojalle seuraamaan KalPan harjoituksia. 24 viluista seiskaluokkalaista hytisi sekaisessa rivimuodostelmassa, kun pelaajat lämmittelivät ja yksi KalPan kolmesta valmentajasta, Pekka Virta, kertoi jääkiekkoilijoiden tiukasta treeniaikataulusta. Kylmän ilman yllättäneet nuoret pääsivät kuitenkin piakkoin sisälle maanalaiseen väestönsuojaan, jossa pelaajat jatkoivat harjoitteluaan kuntosalilla. Rauta kalisi vasten betonilattiaa ja pommisuojassa kävi kova melu.

Savon Sanomien urheilutoimittaja Tomi Turunen jututti KalPan toiminnan keskeisiä henkilöitä. Pekka Virta kertoi jääkiekkoilijan elämästä. Yllättävää, kuinka vähän urheilijalla on vapaa-aikaa, monet rankat harjoitukset päivässä ja kotona käydään vain harjoitusten välissä lepäilemässä ja keräämässä voimia seuraavaan treeniin. Vanha sanonta "harjoitus tekee mestarin" kyllä pitää paikkansa. Kimmo Kapanen puolestaan kertoi hoitavansa pelaajien asioita, hän auttaa pelaajia jopa päiväkotipaikan etsimisessä heidän lapsilleen. -Teemme pelaajien puolesta kaiken, minkä pystymme tekemään, hän kertoo.

Viivi Pitkänen (vas.), Siiri Pakarinen, Tuuli Nissinen, Sanni Suominen, Sara-Elina Varko, Heidi Seppänen ja Aino Kilpeläinen värjöttelivät Sammakkolammen rannassa.

Viivi Pitkänen (vas.), Siiri Pakarinen, Tuuli Nissinen, Sanni Suominen, Sara-Elina Varko,
Heidi Seppänen ja Aino Kilpeläinen värjöttelivät Sammakkolammen rannassa.

Seiskaluokkalaisten rykelmä västönsuojalla.

Kirjoituskilpailun voittaja Aino toimittajan haastateltavana. Kirjoituskilpailun voittaja Aino toimittajan haastateltavana. - Tää on ihan tosi kivaa, erilaista ja mielenkiintoista, selitti Aino innoissaan.

Väestönsuojalta suunnattiin bussilla keskustaan ravintola Amarilloon syömään kouluruoan sijasta "terveelliset" hampurilaisateriat (ketään ei näyttänyt paljoakaan haittaavan). Viimeiset ranskalaiset eivät tahtoneet millään hävitä lautasilta, vaikka ennen annosten tuloa oltiin kovasti valiteltu nälkää ja rasvaa tihkuvan herkkuruoantupsahtaessa nenän eteen kummasteltu pieniä annoksia.

Aino (vas.), Sara-Elina, Siiri ja Sanni odottelivat annoksiaan hilpeästi naureskellen ja mutustellen maissilastuja.

Aino (vas.), Sara-Elina, Siiri ja Sanni
odottelivat annoksiaan hilpeästi naureskellen ja mutustellen maissilastuja.

Kalpan pelaajia vastaanottamassa pieniä faneja ja jakamassa nimikirjoituksia. Kalpan pelaajia vastaanottamassa pieniä faneja ja jakamassa nimikirjoituksia.

Yksi meistä voitti pirteällä ja iloisella asenteellaan lahjakortin KalPa-shopiin.
 -Ja minarilaisista palkinnon saa missikisoistakin tuttu Olivia Bigovic, vitsaili Hannu Kapanen.

Amarillosta siirryttiin Savon Sanomien toimitukseen pienelle esittelykierrokselle. Ähkyyn itsensä syöneen luokkaretkiporukan kauhuksi Savon Sanomilla oli tarjolla vielä jälkiruokaa.

Savon Sanomien taitava graafikko Timo Filpus esitteli luokalle piirtosysteemejään.  Jokainen halukas pääsi kokeilemaan digitaaliselle piirtolevylle taiteilua.  -Vähänkö siistiä, seiskaluokkalaiset hihkuivat mustan kynän liikkuessa levyllä.

7a kuuntelemassa toimittaja Tomi Turusen esittelyä lehdenteosta. 7a kuuntelemassa toimittaja Tomi Turusen esittelyä lehdenteosta.

Toimituksessa kiertelyn jälkeen oli luvassa vielä Jätekukon kilpailu, jossa Kehvon koulun ja Minarin joukkueiden täytyi lajitella kasa roskia oikeisiin laatikoihin. Arvatenkin Minarin nokkela tyttöjoukkue, joka koostui Emmi Kultalasta, Suvi Fräkistä ja Anniina Sormusesta, vei voiton. Kehvon poikia nolotti tytöille häviäminen, ja kehvolaisten pöydässä kävi kova selittely siitä, kuinka he hävisivät tahallaan. - Niin varmaan, naureskelivat puolestaan minarilaiset.

Kun tarjoilupöydältä oli kahmittu mahdollisimman paljon karkkeja taskuun, ja pelleilty Emmin, Suvin ja Anniinan kisasta palkinnoksi saamilla tuubihuiveilla, lähti bussikyyti kohti koulua. Niin oli luokkaretkipäivä päätöksessään.

Linkki:

Oppilaat kurkistivat KalPan pelaajien arkeen

Ainon kilpailuteksti:

Harjoitus tekee mestarin

Vääntelehdin sängyssä. Ohitin mutkan. Lähdin laskemaan rinnettä alas. Vauhti nousi hitaasti. Suksi lipesi. Heräsin sängystäni.

- Huomenta Nora, äiti tervehti. – Mm, vastasin, sillä luin lehteä, joka oli ahdettu muutenkin täyteen aamiaispöytään. – Nukuitko hyvin? äiti tenttasi. – Joo, vastasin, kun en keksinyt, miten muuten pääsisin tilanteesta. - Aleksi, Topias! Herätkää! mesosi äiti. – Bussi ei odottele mattimyöhäsiä! Meinasin nousta pöydästä. – Äh, juo Nora teesi loppuun ja käy vilkaisemassa, heräsivätkö he. – Jos eivät, niin vain ydinpommi saa heidät hereille, vastasin, mutta niin hiljaa, ettei äiti kuullut.

Istuin bussissa matkalla kouluun. Päällepäin näyttäisi, että kaikki on normaalia. No joo. Nora Kontio, 16 v., kävi rippikoulun ja on 9. luokalla. Keskiarvo 8,6. Kaksi jäkistä pelaavaa, lukiossa olevaa isoveljeä, isä, äiti ja Toope. Olen tosissani (laittaisin tähän hymiön, jos sen pystyisi kirjoittamaan). Toope on meidän ylämaan terrierimme. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä ulospäin näyttää.

Se tapahtui noin vuosi sitten. Hiihto-onnettomuus. Joo, oli ihan normiharkat Puijolla. Menimme omaa tahtia maastossa, otettiin aikaa. Sitten meikätyttö möhli ihan lällärimäessä. Loiva mäki, kaartaa hieman vasemmalle. Mutta joo, lensin pusikkoon ja se oli lasarettireissu sitten. Oikeasti. Se oli helpoin mäki ja sen takia jouduin olemaan puoli vuotta jalka kipsissä! Rippijuhlissakin kinkkasin sauvojen kanssa.

No, se on mennyttä nyt. Suksethan siinä meni, mutta kävin isän kanssa kuukausi takaperin hankkimassa uudet. Mutta huomenna ekat harkat vuoteen! Olenhan minä käynyt kevyillä lenkeillä, että kunto säilyisi, mutta silti ei ole saanut olla suurta rasitusta… Huomenna!

Olen Hatsalan koulussa liikuntaluokalla. Tänään kaverit kuiskivat, että mun takia menee koko viestiosuus piloille. Olin ennen toiseksi paras tytöistä, ja nyt ne jauhaa jotain tollasta. Ei oo todellista.

Siinä se ilta meni Toopea härnätessä, samalla kun yritin päntätä fysiikkaa päähäni. Turha toivo. Fyke on mulla aina ollut 7.

Veljillä on tänä keväänä kirjoitukset. Vaativat kotiin täydellistä hiljaisuutta, kun muka opiskelevat. Hei, eivät he ota koskaan mitään vakavasti. Kirjoittavat ainoastaan, koska äiti käskee. Heistä tulee vielä NHL-staroja. Ihan oikeasti. Kun minut (huom. hiihtäjä) laitetaan luistelemaan, niin se näyttää ankkakävelyltä poikien rinnalla. He sirklaavat takaperin samalla kun syöttelevät kiekkoa. Hullua, sanon minä, mutta hyödyllistä jääkiekon suhteen.

Ai niin. Vielä illan lihaskunto- ja venyttelyhetki. Meillä kolmella on aina kisa, kuka pysyy pisimpään lankussa. Yleensä se on Topias. No kohta nähtäisiin.

Illalla nukahdin ajatukset hiihdossa. Se vauhdin ihanuus, raikas ilma, hiki, itsensä rääkkääminen, terveellinen liikunta, hyvä oloja sellainen väsymys, ettei halua enää koskaan hiihtää! Aika paljon tavaraa yhdessä harrastuksessa.

Istahdin ruokapöydän ääreen syömään. Sukset odottivat jo eteisessä, valmiina lähtöön, samoin monot. Hotkaisin muutaman ruisleivän ja porkkanan. Huikkasin vielä ovensuussa: - Moikka!

Onneksi kotoa on kävelymatka hiihtostadionille. – Terve Nora, onko jalka okei? tervehti valmentajani Janne. – Joo, se on jo hyvä, vastasin. - Nora! hihkaisi hiihtokaverini Lilja ja ryntäsi halaamaan minua. – Meillä on tänään lähtöharjoituksia. Aluksi kolmen kilometrin lenkki lämmittelyksi, opasti Taina, toinen valmentajamme. Työnsin monot siteisiin, pujotin kädet sauvojen lenkkeihin ja potkaisin. Sisälläni huusin: -Minä hiihdän taas! Ei ole mitään ihanampaa kuin hiihtää tammikuisessa pakkaspäivässä Puijon laduilla.

Lähdin ottamaan pientä spurttia. Äh, kylkeä pisti. Pysähdyin hetkeksi hengittämään, kaverit olivat jo kaukana edessä. Mitä, voiko se olla totta? Olin hitain. Tieto kaivertui aivoihini samalla kun lähdin taas liikkeelle, olin hitain. Eihän sitä koskaan sanota ääneen, että olet minua hitaampi. Sanotaan vaan, että tänään sinulla oli huono päivä. Oikeasti tämä on rankkaa kilpailua. Liljakin oli varmasti salaa tyytyväinen, kun oli minua roimasti parempi. Hän peitti sen hyvin.

Saavuin stadionille juuri, kun Heta ja Alex asettuivat latujen päihin. Näinkö Liljan hymyssä pilkkaa? Samalla kun kiiruhdin muiden luokse, päätin että nyt on tiedossa joka ilta tunnin juoksulenkki.

Seuraavien viikkojen aikana urheilin paljon. Koulussa oli tulossa 9.luokan valtakunnalliset, mutta päätin murehtia niitä myöhemmin, sillä en voisi kuvitella töitä kirjallisella alalla. Liikuntaa sen olla pitää. En silti halua reputtaa koulua. Haluan aikuisena ampumahiihtäjäksi. Myös idolini Kaisa Mäkäräinen on ampumahiihtäjä. Se on elämäntavoitteeni.

Seuraavien viikkojen aikana heräsin puoli tuntia aiemmin kuin ennen, koska aamulla piti saada venyteltyä ja tehtyä muutama lihaskuntoliike. En käyttänyt enää bussia koulumatkoihin, vaan pyöräilin tai kävelin kouluun. Kävin viisi kertaa viikossa kuntosalilla. Joka ilta venyttelin ahkerasti. Ruokavaliokin muuttui kuin silmänräpäyksessä. Pidättäydyin makeisista ja herkuista. Söin vain terveellistä ruokaa. Rankkaa tämä on, totesin usein mielessäni.

Helmikuussa valmentajamme ilmoittivat, että viikon kuluttua olisi hiihtokilpailut. Täydellistä. Pääsin vihdoinkin testaamaan, mihin taitoni riittivät. Raahauduin seuraavana päivänä kuntosalille. Välillä oli sellainen olo, että halusi heittää hanskat tiskiin. Olisi paljon helpompaa, jos ei aina tarvitsisi rääkätä itseään. Toisaalta halusin ammattilaiseksi. Halusin voittaa sen kisan. Jos en pääsisi kymmenen parhaan joukkoon, niin homma jäisi harrastukseksi, päätin.

Kilpailua edeltävänä perjantai-iltana söin kaurapuuroa ja menin aikaisin nukkumaan. Huomenna olisi hyvä päivä. Se erosi tavallisesta sillä, että kuntosalin tilalla olisi vain hiihtokilpailut. Vain? Se saattoi vaikuttaa uravalintaani; se ei ollut ”vain”.

Olin lauantaina jo kymmeneltä aamulla Leppävirralla. Enää puoli tuntia kisan alkuun. Haahuilimme Liljan kanssa siellä täällä ja juttelimme radasta. Olin tullut iskän kanssa paikalle jo kello yhdeksän. Pian kuului huuto: -Kilpailijat ladulle. Sitten olikin jo lähtölaskennan aika. Kolme, kaksi, yksi, pam! Kaikki lähtivät kuin luodit matkaan. En miettinyt matkan aikana mitään. Hiihdin vain kovasti. Maalin lähestyessä otin kovan spurtin. Vielä metri. Ja se oli siinä. Huohotin maalissa enkä jaksanut päätäni nostaa.

-Monesko olin? kysyin isältä, joka oli tullut onnittelemaan. –Olit kahdestoista. Hiihdit hienosti, isä kehui.

Kotimatkalla autossa mietin, että en tullut kymmenen parhaan joukossa maaliin, mutta olin silti löytänyt alani. Tainakin kehaisi, että minussa on ammattiainesta. Se on sitten päätetty ja piste.