Päivä sokeana
Tänään oli yksi ehkä elämäni mielenkiintoisimmista päivistä. Varmaan monet ovat ihmetelleet sitä, kun ovat nähneet ysiluokkalaisia hortoilemassa huivit/pipot silmillä pitkin käytäviä.
Tässä siis hieman valaistusta ja taustatietoa aiheesta ja hieman alempana päivän hortoilut hortoilijoiden näkökulmasta (:
Vähän taustatietoa asiaan liittyen:
Olen siis ysiluokalla ja tällä hetkellä käsittelemme biologiassa ihmisen aisteja. Viime bilsantunnilla opettajamme laittoi meidät valitsemaan, mitkä kaksi aistia me säilyttäisimme, jos olisi pakko valita. Valintavaihtoehtoina olivat näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto-, lihas-, tasapaino- ja liikeaisti. (Siis kaikki ihmisen aistit noin pääpiirteittäin.) Suurin osa ryhmästämme kertoi omat valintansa ja perustelut niille.
Valintojamme seurasi keskustelu siitä, mitkä aistit oikeastaan ovat välttämättömiä ja mitä niistä voi osittain paikata muilla aisteilla. Olisiko mahdollista pärjätä ilman kaikkia aisteja? Entä ilman yhtä niistä?
Tällä johdannolla meille annettiin vapaaehtoinen koe, jonka saisimme suorittaa: puoli päivää kuurona tai sokeana. Aikaa oli viikko, ja testimuotoinen koe ei saisi olla syynä kokeiden tekemättä jättämiseen tai muiden oppituntien, esim. liikunnan, skippaamiseen. Jos tunneilla ei pystyisi työskentelemään, tehdyt muistiinpanot ja tehtävät olisi tehtävä kotona.
Koe piti tehdä pareittain. Parin se osapuoli, joka ei ollut kuuro/sokea, huolehti toisesta ja kertoi opettajille, mistä oli kyse ja pyysi luvan suorittaa koetta oppituntien aikana. Kokeen olisi voinut suorittaa esimerkiksi niin, että toinen oli kuurona/sokkona aamupäivän ja toinen iltapäivän.
Me päätimme parini kanssa viedä testin astetta pidemmälle. Halusin kokeilla, millaista olisi olla koko päivä sokeana ja parini suostui auttamaan minua.
Tämä biologian tunti oli siis viime torstaina, ja nyt on maanantai (tai oikeastaan ma-ti välinen yö, mutta ei siitä sen enempää). Minun maanantaipäiväni tässä jaksossa alkaa kymmeneltä ja päättyy kolmelta sekä koostuu tunnista matikkaa, ruokailusta, tunnista äidinkieltä ja tuplatunnista enkkua. Päivän päättää tunti yhteiskuntaoppia.
Ja takaisin itse tarinaan:
Lähdin tänään hyvissä ajoin kouluun, sillä ulkona oli kylmä ja välitunti toisen ja kolmannen tunnin välissä on vain viisi minuuttia (kolmas tunti alkaa ysiluokkalaisilla ruokailun takia klo 9.50, pääsemme syömään 10.35). Koulumatka ei ollut mitään ihmeellistä, vaikka vähän jännittikin... En ala valehtelemaan; olin odottanut tätä päivää innostuksen/jännityksen / kauhunsekaisin tuntein torstaista asti; olin perjantaina yrittänyt katsoa ja mitata koulun seiniä ja käytäviä askeleillani, jotta pystyisin tarvittaessa liikkumaan yksin; olin edellisenä iltana pakannut laukkuni, purkanut sen ja pakanut sen uudestaan, jotta minulla olisi varmasti oikeat kirjat mukana ja osaisin varmasti löytää ne näkemättä niitä. Olin myös pakannut mukaan penaalini ja luojan kiitos muistanut silmälasikoteloni. Lasit oli mukava olla koulumatkalla, mutta liinan alla ne olisivat vain painaneet.
Koulussa parini odotti minua naulakoilla, sillä hän oli tullut valinnaisaineiden takia jo kahdeksaan kouluun. Meillä oli vain muutama minuutti aikaa tunnin alkuun. Olin lähtenyt ajoissa, mutta en liian ajoissa, koska tiesin, ettei hän pääsisi tunniltaan minuuttiakaan ennen kuin kello olisi pykälässä.
Otin silmälasini pois ja hyvästelin näkökykyni seuraavan viiden tunnin ajaksi.
Parini lähti johdattamaan minua matikanluokkaan ja saimme heti kättelyssä huomata, ettei se ollutkaan ihan niin helppoa kuin olisi luullut. Ensinnäkin naulakot olivat ahtaat. Sitten oli vielä se, että siellä väleissä oli ihmisiä ja väistäminen oli hankalaa.
Selvisimme kuitenkin kunnialla ulos naulakoista ja edessämme oli seuraava haaste: ihmisrykelmä niiden edessä, tai näin päättelin parini turhautuneista kommenteista.
Minulle eniten hankaluuksia ensimmäisenä tuotti kävely. Luotin pariini, mutta silti hänkin varmaan aisti minussa epävarmuutta. Alkuun kävelin hitaasti, ikään kuin kokeillen, varmaan enemmän kuin vähän etukumarassa pariini päin. Halu, vaisto, työntää toinen käsistäni eteeni, oli suuri.
Jotenkin päädyimme matikanluokkaan, vaikka minusta emme olleetkaan kävelleet käytävällä kuin muutaman metrin. Tai sitten olimme kävelleet jo käytävän päähän, vaikka matikanluokkamme onkin sen puolessavälissä. Sen kävelyhetken aikana myönnän keskittyneeni lähinnä pystyssä pysymiseen, eteenpäin liikkumiseen ja mahdollisten toisten ihmisten väistämiseen. Olin myös koko ajan valmiina pysähtymään, jos parini ilmoittaisi edessä olevasta esteestä. Mainitsinko jo, että olin aika jännittynyt ja varmaan aika vahvasti adrenaliinin vaikutuksen alla?
Matikanluokkaan päästyämme päästin pienen helpotuksen huokauksen. Sitä kumminkin seurasi paniikki, sillä parini käsivarsi katosi käteni alta, missä se oli ollut vain hetki sitten. Olin varmaan koominen näky luokkakavereillemme, kun huidoin ilmaa ja kutsuin pariani nimeltä. Onneksi hän ei ollut kaukana ja hämmennystäni ehti kestää vain muutaman sekuntin. Niiden sekuntien aikana sydämeni ehti kuitenkin potkaista tyhjää ja heti perään heittää muutaman ylilyönnin, tai siltä se ainakin tuntui.
Istumaan päästyäni koko huone tuntui keinuvan hiljakseen, tai ehkä se olinkin vain minä? Tuntui, kuin olisin vielä liikkunut, vaikka olinkin paikallani (johtopäätös: näköaisti on yhteydessä tasapaino- ja liikeaisteihin). Luokan taustahäly vaikutti olevan ihan kuin pahimpaan aikaan ruokalassa, silloin siis kun sinne on pakkautunut yhteensä yli sata yläasteikäistä nuorta. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään yksittäiseen ääneen, pikemminkin kuuntelin sitä yleistä sorinaa ja poimin sanan sieltä ja toisen täältä. Säikähdin, kun opettajamme puhutteli minua ja pyysi kertomaan kaksi lukua, jotka toteuttaisivat yhtälön 2x - y = 1. Mieleni sanoi, että yhtälö on lapsellisen helppo, kuinka sinä et jo tiedä vastausta? Aivojeni vastaus tähän oli yksinkertaisesti: Mitä... vattua? Joo on varmaan helppo joo, nyt kun vielä muistais että mitä noitten äksien ja yitten pitäis olevinaan olla ja mitä ihmeen virkaa tolla ykkösellä on? Lopputuloksena sain vastattua, että x sitä ja y tätä, mutta säikähdyksestä yli pääseminen vei pidempään.
Tunnin lopussa olin jo melko tottunut jatkuvaan keinumisen tunteeseen ja todennäköisesti en enää näyttänyt kovin säikähtäneeltä/pahoinvoivalta. Menimme parini kanssa takaisin naulakoille jättääksemme laukkumme sinne ruokailun ajaksi. Naulakoilla kohtasimme muita kavereitamme ja menimme heidän kanssaan syömään. Uskoisin, että parini oli tästä salaa helpottunut, koska hänen ei tarvinnut huolehtia minusta ja mahdollisista (todennäköisistä) vahingoista, joita olisin voinut aiheuttaa (tullut aiheuttamaan) heiluessani ruokalassa tarjotin yhden käden varassa ja näkemättä eteeni. Yksi kavereistani, jolla oli ollut kotsaa aamulla, otti minulle ruokaa, koska hänellä itsellään ei ollut nälkä.
Kaverini, joka otti minulle ruokaa, opasti minut pöytään ja kertoi, ketä ympärillämme oli ja missä päin ruokalaa olimme. Syöminen osoittautui kokonaan uudeksi haasteeksi. Haarukkaa oli kohtalaisen helppo käsitellä sokkonakin, mutta ongelmia aiheutti lautanen ja ruuan sijainti siinä. Olin pyytänyt kaveriani laittamaan ruokaa koht. vähän, koska halusin minimoida syntyvän biojätteen määrän. Ruokana oli jonkunmoista tomaattista makkarakastiketta ja perunasosetta sekä kaali-hernesalaattia. Ruoka oli melko hyvää, vaikka kuulemma olin onnekas, kun minun ei tarvinnut nähdä sitä.
Selvisimme kuitenkin kunnialla ulos naulakoista ja edessämme oli seuraava haaste: ihmisrykelmä niiden edessä, tai näin päättelin parini turhautuneista kommenteista.
Minulle eniten hankaluuksia ensimmäisenä tuotti kävely. Luotin pariini, mutta silti hänkin varmaan aisti minussa epävarmuutta. Alkuun kävelin hitaasti, ikään kuin kokeillen, varmaan enemmän kuin vähän etukumarassa pariini päin. Halu, vaisto, työntää toinen käsistäni eteeni, oli suuri.
Jotenkin päädyimme matikanluokkaan, vaikka minusta emme olleetkaan kävelleet käytävällä kuin muutaman metrin. Tai sitten olimme kävelleet jo käytävän päähän, vaikka matikanluokkamme onkin sen puolessavälissä. Sen kävelyhetken aikana myönnän keskittyneeni lähinnä pystyssä pysymiseen, eteenpäin liikkumiseen ja mahdollisten toisten ihmisten väistämiseen. Olin myös koko ajan valmiina pysähtymään, jos parini ilmoittaisi edessä olevasta esteestä. Mainitsinko jo, että olin aika jännittynyt ja varmaan aika vahvasti adrenaliinin vaikutuksen alla?
Matikanluokkaan päästyämme päästin pienen helpotuksen huokauksen. Sitä kumminkin seurasi paniikki, sillä parini käsivarsi katosi käteni alta, missä se oli ollut vain hetki sitten. Olin varmaan koominen näky luokkakavereillemme, kun huidoin ilmaa ja kutsuin pariani nimeltä. Onneksi hän ei ollut kaukana ja hämmennystäni ehti kestää vain muutaman sekuntin. Niiden sekuntien aikana sydämeni ehti kuitenkin potkaista tyhjää ja heti perään heittää muutaman ylilyönnin, tai siltä se ainakin tuntui.
Istumaan päästyäni koko huone tuntui keinuvan hiljakseen, tai ehkä se olinkin vain minä? Tuntui, kuin olisin vielä liikkunut, vaikka olinkin paikallani (johtopäätös: näköaisti on yhteydessä tasapaino- ja liikeaisteihin). Luokan taustahäly vaikutti olevan ihan kuin pahimpaan aikaan ruokalassa, silloin siis kun sinne on pakkautunut yhteensä yli sata yläasteikäistä nuorta. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään yksittäiseen ääneen, pikemminkin kuuntelin sitä yleistä sorinaa ja poimin sanan sieltä ja toisen täältä. Säikähdin, kun opettajamme puhutteli minua ja pyysi kertomaan kaksi lukua, jotka toteuttaisivat yhtälön 2x - y = 1. Mieleni sanoi, että yhtälö on lapsellisen helppo, kuinka sinä et jo tiedä vastausta? Aivojeni vastaus tähän oli yksinkertaisesti: Mitä... vattua? Joo on varmaan helppo joo, nyt kun vielä muistais että mitä noitten äksien ja yitten pitäis olevinaan olla ja mitä ihmeen virkaa tolla ykkösellä on? Lopputuloksena sain vastattua, että x sitä ja y tätä, mutta säikähdyksestä yli pääseminen vei pidempään.
Tunnin lopussa olin jo melko tottunut jatkuvaan keinumisen tunteeseen ja todennäköisesti en enää näyttänyt kovin säikähtäneeltä/pahoinvoivalta. Menimme parini kanssa takaisin naulakoille jättääksemme laukkumme sinne ruokailun ajaksi. Naulakoilla kohtasimme muita kavereitamme ja menimme heidän kanssaan syömään. Uskoisin, että parini oli tästä salaa helpottunut, koska hänen ei tarvinnut huolehtia minusta ja mahdollisista (todennäköisistä) vahingoista, joita olisin voinut aiheuttaa (tullut aiheuttamaan) heiluessani ruokalassa tarjotin yhden käden varassa ja näkemättä eteeni. Yksi kavereistani, jolla oli ollut kotsaa aamulla, otti minulle ruokaa, koska hänellä itsellään ei ollut nälkä.
Kaverini, joka otti minulle ruokaa, opasti minut pöytään ja kertoi, ketä ympärillämme oli ja missä päin ruokalaa olimme. Syöminen osoittautui kokonaan uudeksi haasteeksi. Haarukkaa oli kohtalaisen helppo käsitellä sokkonakin, mutta ongelmia aiheutti lautanen ja ruuan sijainti siinä. Olin pyytänyt kaveriani laittamaan ruokaa koht. vähän, koska halusin minimoida syntyvän biojätteen määrän. Ruokana oli jonkunmoista tomaattista makkarakastiketta ja perunasosetta sekä kaali-hernesalaattia. Ruoka oli melko hyvää, vaikka kuulemma olin onnekas, kun minun ei tarvinnut nähdä sitä.
Syödessäni taisin olla ympäriltäni kuulemien naurunpurskahdusten perusteella huvittava näky. Kyllä se tuntuikin hieman huvittavalta ensin tökkiä haarukalla jonnekin suun lähelle, vaikkei siinä ollut ruokaakaan. Loppupäästä ateriaa syöminen alkoi kuitenkin sujua melko hyvin ja uskoisin saaneeni syötyä lähes kaiken, mitä minulla oli. Ennen astioiden palautusta totesimme kavereideni kanssa, että kaikki sujuisi tuhat kertaa mutkattomammin, jos he veisivät astiat ja minä istuisin pöydässä odottamassa. Odottaminen otti hermoille, kun ohi kulki koko ajan ihmisiä ja taustamelu oli kova, mutta onneksi minun ei tarvinnut odottaa kauan.
Ruokalasta pois selvittyämme kokoonnuimme taas kerran naulakoille hakemaan laukkumme. Sain yhdeltä kavereistani banaanin, jonka hän oli ottanut evääksi. Kiitos tästä hänelle! En varmaan olisi muuten kestänyt koko päivää niin vähän lounaan turvin.
Naulakoilta suuntasimme äikänluokan eteen, johon jäimme istumaan. Ympärillä oli ihmisiä, paljon ihmisiä. Minua puhuteltiin, mutta en tunnistanut minua puhutellutta rinnakkaisluokkalaista hänen äänensä perusteella, joten jouduin kysymään pariltani, kuka tämä oli.
Äikäntunnilla käsittelimme suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden historiaa ja kehittymistä ammon ajoista nykypäivään. Opettajamme laittoi luokkamme piirtämään vihkoihiinsa aikajanan, joille myöhemmin tunnin aikana sijoiteltiin asioita. Janasta piti tulla jotenkin 'nouseva', mutta sitä oli hankala hahmottaa, kun ei nähnyt mallia. Opettajamme oli kirjoittanut janalle tulevat asiat jonkunlaisille lapuille, joita luokkamme jotenkin sijoitti sille. Tunnilla nousi esiin myös kysymys siitä, että voisiko kokeilu liittyä myös opettajiin ja heidän kykyynsä sopeutua yllättäviin tilanteisiin oppilaiden parissa.
Tunnin jälkeen suuntasimme ensimmäistä kertaa yläkertaan. Päätimme parini kanssa yhdessä, että varminta on mennä 'lukioportaita' pitkin, sillä niissä on vähiten liikennettä ja ne ovat lähinnä äikänluokkaamme. Portaiden kävely oli hieman haastavaa, mutta kaiteen avulla selvisimme siitä. Lukion käytävä vaikutti kauhean isolta. Siellä ikään kuin kaikui ja mittasuhteet vääristyivät, kun alakerrasta tuttu ihmisvilinä loisti poissaolollaan. Takaisin alakertaan suunnatessamme sydämeni hyppäsi jälleen kerran kurkkuun, kun muistin portaiden askeleiden määrän väärin ja astuin vahingossa kahden portaan yli.
Tuplatunti enkkua. Ensimmäisellä tunnilla tarkistimme läksyt, jotka parini kaivoi vihkostani esille, kun en itse nähnyt sivua, jolla ne olivat. Sitten etenimme uuteen kappaleeseen. Kuuntelimme kappaleen kerran, jonka jälkeen meidän piti etsiä sen tärkeimmät asiat tekstituen avulla. Yritin painaa kappaletta mieleeni samalla kun se kuului nauhalta, mutta tekstituen tekeminen oli silti vaikeaa. Parini luki minulle ääneen suomeksi ja minä yritin muistaa, miten se sama asia oli sanottu kappaleessa englanniksi. Lopputunnista, kun muut tekivät tehtäviä, enkunopettajamme laittoi taustamusiikkia soimaan.
Seuraavalla välitunnilla suuntasimme taas yläkertaan, koska alakäytävän ilman hiilidioksidipitoisuus tuntui melkein tukehduttavalta. Tällä kertaa menimme biologianaulaan, jossa yleensä olemme kavereiden kesken. Tänään ei ollut mikään poikkeus tälle säännölle, ja opin sen kantapään kautta kun yksi kavereistani onnistui säikäyttämään minut. Hän käveli sen verran hiljaa, etten kuullut hänen lähestyvän meitä, ja tästä tietenkin seurasi päivän naurut hänelle ja muille kavereilleni. Hän yritti säikäyttää minua vielä monta kertaa, mutta ensimmäisen jälkeen osasin olla varuillani.
Toisella englannintunnilla minua alkoi jo väsyttää, kun muut lähinnä tekivät tehtäviä. Huivi, jolla olin sitonut silmäni, alkoi pikkuhiljaa painaa korviani. Saatoin ehkä torkahtaakin, mutta en onneksi nukkunut, vaikka sitä olisi ollut hankala huomata ulkoa päin.
Ennen viimeistä tuntia on vain lyhyt siirtymävälkkä, joten päätimme parini kanssa mennä suoraan yyhoon (eli yhteiskuntaopin) luokkamme eteen. Tunnilla käsittelimme rikoslainsäädäntöä ja rangaistuksia ja niiden historiaa. Saimme muun muassa tietää, että Kuopiossakin on teloitettu ihmisiä aivan viime vuosisadoille asti. Mestaus saattoi tapahtua esimerkiksi niin, että ihminen sidottiin pölkkyyn niin, että hän ikään kuin halasi sitä, jonka jälkeen ranteet ja nilkat hakattiin poikki ja hänen annettiin vuotaa kuiviin. Nykypäivän maksimirangaistus on 'elinkautinen' vankeusrangaistus, joka tarkoittaa maksimissaan joitakin kymmeniä vuosia vankilassa. Nykyään pyritään siihen, että rangaistus ei olisi kohtuuton eikä ihmisoikeuksia rikkova.
Tunnin jälkeen sokea päiväni oli päätöksessään. Parini saattoi minut vielä naulakoille. Kun otin huivin pois silmiltäni, ne tuntuivat kauhean aroilta. Silmälasien laittaminen taas päähän oli mukavaa, tuntui kuin jotain olisi puuttunut, mutta en ollut huomannut sitä ennen kuin sain sen takaisin. Alkuun en laseista huolimatta meinannut nähdä mitään, sillä silmäni olivat tottuneet lepoon ja eivät meinanneet kohdistaa kunnolla mihinkään. Kotimatkan aikana näköni normalisoitui ja kotona näin jo ihan kuin aina ennenkin.
Äikäntunnilla käsittelimme suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden historiaa ja kehittymistä ammon ajoista nykypäivään. Opettajamme laittoi luokkamme piirtämään vihkoihiinsa aikajanan, joille myöhemmin tunnin aikana sijoiteltiin asioita. Janasta piti tulla jotenkin 'nouseva', mutta sitä oli hankala hahmottaa, kun ei nähnyt mallia. Opettajamme oli kirjoittanut janalle tulevat asiat jonkunlaisille lapuille, joita luokkamme jotenkin sijoitti sille. Tunnilla nousi esiin myös kysymys siitä, että voisiko kokeilu liittyä myös opettajiin ja heidän kykyynsä sopeutua yllättäviin tilanteisiin oppilaiden parissa.
Tunnin jälkeen suuntasimme ensimmäistä kertaa yläkertaan. Päätimme parini kanssa yhdessä, että varminta on mennä 'lukioportaita' pitkin, sillä niissä on vähiten liikennettä ja ne ovat lähinnä äikänluokkaamme. Portaiden kävely oli hieman haastavaa, mutta kaiteen avulla selvisimme siitä. Lukion käytävä vaikutti kauhean isolta. Siellä ikään kuin kaikui ja mittasuhteet vääristyivät, kun alakerrasta tuttu ihmisvilinä loisti poissaolollaan. Takaisin alakertaan suunnatessamme sydämeni hyppäsi jälleen kerran kurkkuun, kun muistin portaiden askeleiden määrän väärin ja astuin vahingossa kahden portaan yli.
Tuplatunti enkkua. Ensimmäisellä tunnilla tarkistimme läksyt, jotka parini kaivoi vihkostani esille, kun en itse nähnyt sivua, jolla ne olivat. Sitten etenimme uuteen kappaleeseen. Kuuntelimme kappaleen kerran, jonka jälkeen meidän piti etsiä sen tärkeimmät asiat tekstituen avulla. Yritin painaa kappaletta mieleeni samalla kun se kuului nauhalta, mutta tekstituen tekeminen oli silti vaikeaa. Parini luki minulle ääneen suomeksi ja minä yritin muistaa, miten se sama asia oli sanottu kappaleessa englanniksi. Lopputunnista, kun muut tekivät tehtäviä, enkunopettajamme laittoi taustamusiikkia soimaan.
Seuraavalla välitunnilla suuntasimme taas yläkertaan, koska alakäytävän ilman hiilidioksidipitoisuus tuntui melkein tukehduttavalta. Tällä kertaa menimme biologianaulaan, jossa yleensä olemme kavereiden kesken. Tänään ei ollut mikään poikkeus tälle säännölle, ja opin sen kantapään kautta kun yksi kavereistani onnistui säikäyttämään minut. Hän käveli sen verran hiljaa, etten kuullut hänen lähestyvän meitä, ja tästä tietenkin seurasi päivän naurut hänelle ja muille kavereilleni. Hän yritti säikäyttää minua vielä monta kertaa, mutta ensimmäisen jälkeen osasin olla varuillani.
Toisella englannintunnilla minua alkoi jo väsyttää, kun muut lähinnä tekivät tehtäviä. Huivi, jolla olin sitonut silmäni, alkoi pikkuhiljaa painaa korviani. Saatoin ehkä torkahtaakin, mutta en onneksi nukkunut, vaikka sitä olisi ollut hankala huomata ulkoa päin.
Ennen viimeistä tuntia on vain lyhyt siirtymävälkkä, joten päätimme parini kanssa mennä suoraan yyhoon (eli yhteiskuntaopin) luokkamme eteen. Tunnilla käsittelimme rikoslainsäädäntöä ja rangaistuksia ja niiden historiaa. Saimme muun muassa tietää, että Kuopiossakin on teloitettu ihmisiä aivan viime vuosisadoille asti. Mestaus saattoi tapahtua esimerkiksi niin, että ihminen sidottiin pölkkyyn niin, että hän ikään kuin halasi sitä, jonka jälkeen ranteet ja nilkat hakattiin poikki ja hänen annettiin vuotaa kuiviin. Nykypäivän maksimirangaistus on 'elinkautinen' vankeusrangaistus, joka tarkoittaa maksimissaan joitakin kymmeniä vuosia vankilassa. Nykyään pyritään siihen, että rangaistus ei olisi kohtuuton eikä ihmisoikeuksia rikkova.
Tunnin jälkeen sokea päiväni oli päätöksessään. Parini saattoi minut vielä naulakoille. Kun otin huivin pois silmiltäni, ne tuntuivat kauhean aroilta. Silmälasien laittaminen taas päähän oli mukavaa, tuntui kuin jotain olisi puuttunut, mutta en ollut huomannut sitä ennen kuin sain sen takaisin. Alkuun en laseista huolimatta meinannut nähdä mitään, sillä silmäni olivat tottuneet lepoon ja eivät meinanneet kohdistaa kunnolla mihinkään. Kotimatkan aikana näköni normalisoitui ja kotona näin jo ihan kuin aina ennenkin.
Superiso kiitos parilleni siitä, että hän sieti minua koko päivän ja jaksoi huolehtia minusta!
Parini osuus "sokea päivä" -kokeilusta
Parini sokea päivä oli saman viikon torstaina. Hänen kohdallaan se tosin oli vain puoli päivää, joka alkoi, kun menimme ruokailun jälkeen hänen kanssaan opettajainhuoneelle ja hän totesi Vesalle: "Olen sokeana loppupäivän."
Hänen ensimmäinen tuntinsa sokeana oli englantia. Matkalla opettajainhuoneelta englanninluokkaan hänen kävelynsa oli alkuun melko varovaista ja portaissa kaiteesta oli suuri apu. Hän kertoi, että matka tuntui todella pitkältä. Englannintunnilla oli hänen mielestään tylsää, kun ei nähnyt mitään, vaikka kylläkin kuuli kaiken. Hän huomasi myös, että tuntee laukkunsa sisällön todella hyvin ja kykenee löytämään kaiken sieltä sokeanakin. Myöhemmin hän muistaa tunnista sen, että johonkin luokkalaisistamme tarttui purkkaa tunnin aikana, koska siitä tuli pieni härdelli.
Välitunnnilla istuimme äikänluokan edessä, mutta emme liikkuneet minnekään pitkältä käytävältä. Toinen tunti oli matikkaa. Parini kertoi myöhemmin, että tunnilla mukana pysyminen oli lähestulkoon mahdotonta, koska matematiikka ei muutenkaan ole hänen vahvimpia aineitaan.
Matikantunnin jälkeen parini "puoli päivää sokeana" oli päätöksessään ja suuntasimme naulakoille. Kun hän otti siteen pois silmiltään, hänen ensimmäinen reaktionsa oli peittää silmänsä uudelleen. Hänen silmänsä olivat tulleet herkiksi valolle huivin alla hämärässä ja ymmärrettävästi, kun huivi otettiin pois, ne (silmät) vastaanottivat paljon valoärsykettä, joka johti hetkelliseen sokaistumiseen. Parin minuutin totuttelun jälkeen kaikki oli kumminkin hyvin.