Kuvat ja video: Vesa Vainikainen
Intelligentit minarilaiset kirjoittivat hienoja, vaikuttavia tekstejä
Minarin juhlavuoden novellikilpailu ratkesi perjantaina 7. toukokuuta, kun koulun salissa kuultiin aamunavauksessa sekä lukion että yläkoulun sarjan tulokset. Lukion sarjassa palkinnoille ylsivät nuoret naiset. 1. palkinnon eli 100 euroa sai Merilla Kivineva novellillaan Normipäivä. Toiselle, 50 euron arvoiselle palkinnolle ylsi Tiia Sorjonen novellillaan Tähtisade. Kolmannen, myös 50 euron palkinnon sai Laura Onnukka novellistaan Aamu. Yläkoulun kolme parasta olivat myös tyttöjä: ensimmäiseksi tuli Terhi Tiihonen novellilla Häväisty, toiseksi Venla Mustonen novellilla Se viimeinen päivä ja kolmanneksi Mari Haikonen novellilla Muutoksen tuulet. Yläkoulun rahapalkinnot olivat summiltaan samat kuin lukiossa.
Palkinnot jakoivat yläkoulun äidinkielen opettaja Virva Eskelinen, tuomariston jäsen Martta Rossi sekä näyttelijä-käsikirjoittaja Miko Kivinen, joka esitti yleisölle kaksi tuomariston valitsemaa novellia.
Palkintojenjakotilaisuudessa korostettiin sitä, miten vaikuttavia ja ajanhermolla olevia tekstejä koululaiset olivat kirjoittaneet. "Luku-urakka oli mielenkiintoinen. Tekstit osoittivat, että kyllä Minarissa osataan kirjoittaa nyt niin kuin ennenkin", Martta Rossi tarinoi. "Ja sellaisiin asioihin, joista te nuoret kirjoititte, olisi Canthkin puuttunut", Virva Eskelinen jatkoi.
Kun Minna Canthin koulun 50-vuotisjuhlia suunniteltiin, haluttiin järjestää kirjoituskilpailu, sillä kantaahan koulu nimessään kirjailijan nimeä. Novelli valikoitui testilajiksi siksi, että se sopi molemmille kouluille (yläkoululle ja lukiolle) ja oli pituudensa puolesta hyvä.
Lukion puolella kisaan osallistuminen oli vapaaehtoista, ja kaikkiaan tekstejä lähetettiin 17 kappaletta. Yläkoulun puolella kaikki oppilaat kirjoittivat novellin, ja näistä opettajat Minna Miettinen, Matti Riikonen ja Virva Eskelinen valikoivat osan, yhteensä 45 novellia, finaaliin.
Finaalivaiheessa novellit luki tuomaristo, joka koostui jäsenistä, joilla jokaisella oli jokin kiinnekohta Minariin. Tuomariston muodostivat Martta Rossi, eläkkeellä oleva entinen Minna Canthin lukion äidinkielen lehtori, Jonna Forsman, entinen minarilainen, nykyinen Kuopion kaupungin kulttuurisuunnittelija, sekä Risto Tarkiainen, ilmaisutaidon opettaja, Minna Canthin koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Koska Riston omia tyttäriä oli yläkoulussa oppilaina, tekstit jäävättiin niin, ettei tuomaristo tiennyt yläkoulun kirjoittajista mitään, ei nimeä, ei luokka-astetta eikä sukupuolta.
 |
| Martta Rossi (takana vas.) ja Miko Kivinen (takana toinen vas.) onnittelivat hienoja kirjoittajia. Ylhäällä lukion sarjan palkitut Laura Onnukka, Tiia Sorjonen ja Merilla Kivineva, alhaalla yläkoulun palkitut Terhi Tiihonen ja Venla Mustonen. Mari Haikonen ei päässyt tilaisuuteen mukaan. |
Yläkoulun palkitut tekstit
Tässä on nyt luettavissa yläkoulun sarjan kolme parasta novellia, ensimmäisenä Terhi Tiihosen teksti Häväisty, toisena Venla Mustosen Se viimeinen päivä ja kolmantena Mari Haikosen Muutoksen tuulet. Novellien lopussa on tuomariston laatima kommentti tekstistä.
Aivan lopussa on vielä kuultavissa ja nähtävissä voittoteksti Häväisty näyttelijä-käsikirjoittaja Miko Kivisen esittämänä.
Yläkoulun sarja 1.sija
Terhi Tiihonen: HÄVÄISTY
Eerolla on jaloissaan valkeat tennissukat, muuten hän on aivan alasti. Kolmenkymmenen asteen yöpakkanen on jo pistellyt pojan urheilullisen vartalon lähes tunnottomaksi, ja vaikka kylmässä hengästyminen tekee ilkeää keuhkoissa, Eero ei pysähdy. Sadat kengänjäljet risteilevät pojan sinisissä ja lasittuneissa silmissä hänen juostessaan lumisia katuja pitkin.
Kyltillä varustettu ovi aukesi paljastaen hämärän huoneen, ja mies tuuppasi Eeron peremmälle. Ele oli turhan voimakas, ja vaaleahiuksinen poika rojahti kyljelleen lattialaatoille. Miehen ivallinen nauru kaikui hetken huoneessa ennen kuin hän käski poikaa riisuutumaan.
Eero kiristää vauhtiaan, vaikka sukkasillaan on vaikea juosta. Päästyään pakoon sen miehen kynsistä hän on ollut niin poissa tolaltaan, että tajuaa olevansa ilkosillaan vasta pihalla, kun kirpeä ilma kietoutuu hänen ympärilleen. Se ei saa poikaa perääntymään, sillä hän haluaa päästä mahdollisimman kauas siitä rakennuksesta, miehestä sen sisällä, koko siitä illasta… Eero alkaa läimäytellä itseään poskille, hän yrittää pakottaa itsensä unohtamaan.
Mies oli jättänyt oven raolleen, ja käytävästä lankesi valokiila huoneen lattialle. Sydän kurkussa Eero tuijotti teräasetta, joka välähteli miehen pyöritellessä sitä kädessään. Vallantunteen tuoma mielihyvä tihkui miehen äänestä hänen komentaessaan poikaa kiirehtimään. Tärisevin käsin Eero räpelsi vyönsolkensa auki, ja farkut valahtivat nilkkoihin.
Nuorukaisen näkökenttä alkaa sumentua, ja maa keinahtelee jalkojen alla. Eero seisahtuu vastahakoisesti, mutta itsensä pieksämistä hän ei lopeta. Läimäytykset herättelevät pojan tuntoaistia taas henkiin, ja se yllyttää Eeroa satuttamaan itseään entistä rajummin. Hän kynsii kasvojaan ja kaulaansa, ja pikkuhiljaa punaisista viiruista alkaa helmeillä veripisaroita.
Kylmä hiki valui alas Eeron paljasta selkää miehen mittaillessa häntä katseellaan. Eeroa eto;, hän ei kestänyt olla nöyryytyksen alaisena, hän ei kestänyt olla itsessään. Siniset silmät pusertuivat kiinni, mutta korvat eivät voineet olla kuulematta miehen painavia askeleita. Eeron sydän jätti lyönnin väliin viileän teräaseen hipaistessa hänen kurkkuaan.
Häpeän ja syyllisyyden kyyneleet vierivät poskille sekoittuen vereen, ja Eero käy raastamaan hiustuppoja päänahastaan. Ei hänellä ole oikeutta tuntea häpeää, syyllisyyttä tai mitään muitakaan inhimillisiä tunteita. Se mies vei hänen oikeutensa tunteisiin, oikeutensa koskemattomuuteen, oikeutensa olla ihminen.
Tuomariston kommentti novellista Häväisty:
Novellissa hyväksikäytetyn pojan sisäinen maailma, tunteiden läpivalaisu toteutettu koskettavan kipeästi. Tapahtunutta pakenevan nuoren ihmisen tärvelty ruumis peilaa hänelle hänen kokemustaan, josta hän yrittää päästä eroon. Rakenne toimii osuvasti nykyhetken ja takaumien vuorotteluna. Näin ollaan koko ajan liikkeellä. Kirjoittajan kieli on tiivistä, ilmaisuvoimaista, alleviivaa säröilemättä pojan kokemaa kauhua. Novellin viimeinen virke kiteyttää rikoksen lopullisuuden, sen merkityksen nuorelle ihmiselle: "Se mies vei hänen oikeutensa tunteisiin, oikeutensa koskemattomuuteen, oikeutensa olla ihminen." Yllättävän kypsä kirjoitelma ajankohtaisesta aiheesta.
Yläkoulun sarjan 2.sija
Venla Mustonen: SE VIIMEINEN PÄIVÄ
Toinen sukkani on märkä ja toinen kuiva. Satoi kaatamalla ja katu oli täyttynyt pudonneista lehdistä, jotka peittivät katua vettyneenä mattona. Kaunis nainen käveli vastaan sinisessä sadetakissa ja uusperheen isä haravoi lehtiä pihastaan työasu päällään. Kävelin todella hitaasti, sillä vuodet olivat syöneet nopeuteni. Tuin vasenta jalkaani oman isäni vanhalla kepillä ja etenin askel kerrallaan. Pääsin sentään vielä ulos talosta, toisin kuin naapurin Rainer. Pari vuotta sitten kävimme vielä yhdessä iltaisin lähibaarissa oluella.
Äkkiä jalkani lipesi ja kipu vihlaisi selkääni. Poskeni raapaisi asfalttia vasten ja keppini vieri kadun toiselle puolelle. Siinä minä makasin, kadulla oman taloni edessä, ja sade kasteli. Odotin useita minuutteja kykenemättä nousemaan jaloilleni. Värisin kylmästä ja yritin huutaa apua, mutta ääntäkään en kyennyt päästämään. Suljin silmäni ja tunsin pienuuteni. Olin aina halunnut elää vanhaksi, mutta yhä tihenevät sairaalakäynnit, lääkkeet ja yksinäisyys olivat koetelleet elämänhaluani. Mikään ei ollut kuten ennen. Juuri ennen kuin menetin tajuntani, kuulin takaani lotisevat juoksuaskeleet ja näin kauniin sinitakkisen naisen huolestuneet kasvot kumartuneena ylleni.
"Oletteko varmasti kunnossa, herra Veijalainen?" lääkäri kysyi puhdistettuaan poskeni haavat ja tutkittuaan selkäni. "Kaikki hyvin", vastasin ja virittelin vaisun hymyn. Päälleni oli vaihdettu kuivat vaatteet ja ystävällinen lääkäri oli jutellut kanssani mukavia. "Asutteko te yksin?" lääkäri kysyi kirjoittaessaan papereitaan. Vaivuin hetkeksi omiin aatoksiini ja kuuntelin kellon hiljaista tikitystä. "Kyllä. Vaimoni joutui kaksi kuukautta sitten sairaalaan. Hoidin häntä kotona monta vuotta, mutta Alzheimer on vaikea sairaus..." Painoin pääni ja muistelin kuluneita vuosia. Vaimoni muisti katosi vähä vähältä. Ensin ei ollut juuri vaikeuksia, joskus kaukosäädin pakastimessa tai sisäkasvit jäätyneenä hangessa. Nyt olivat yhteiset hetket mennyttä. Pystyin vain pitämään häntä kädestä ja toivomaan, että hän olisi onnellinen. Ainakin hän joskus hymyili minut nähdessään, vaikkei enää mitään pystynytkään sanomaan. "Taidankin tästä jatkaa matkaa", lääkäri sanoi pakatessaan salkkuaan. Nyökkäsin ja nousin seisomaan sanoakseni hyvästit. "Soita, jos tulee kipuja", hän huikkasi.
Illalla istuin yksikseni keittiön pöydän ääressä. Lueskelin lehteä ja hörpin kahvia. Olohuoneesta kantautuva television ääni ei peittänyt alleen kellon tikitystä. Vastapäätäni pöydällä oli tyhjä kahvikuppi. "Otatko lisää kahvia?" sanoin kohottaen kannua. Kukaan ei vastannut, mutta kaadoin kupin täyteen. Tuntui, että minulla olisi seuraa. Minuutit kuluivat hitaasti ja televisiossa naurettiin jollekin vähän väliä. Selailin lehdestä moottoripyörien myynti-ilmoituksia. Jos olisin vähän nuorempi, voisin ostaa sellaisen ja lähteä kiertelemään Suomen maita.
Seuraavana aamuna istuin samassa paikassa kuin jokainen aamu. Olin valmistautunut lähtemään sairaalaan, kuten aina siihen aikaan. Päälläni oli siistit vaatteet ja vähäiset hiukseni oli kammattu taakse. Lueskelin päivän lehteä ja pöydällä höyrysi kaksi kahvikuppia.
Havahduin, kun puhelin äkkiä pirisi. Otin keppini ja laahustin sen luo. "Veijalaisella", vastasin luuriin. "Huomenta, herra Veijalainen", kuului naisen ääni puhelimesta. "Soitan sairaalasta. Minulla on teille surullinen uutinen. Vaimonne menhtyi noin kymmenen minuuttia sitten. Pystyisittekö tulemaan tänne? Teille järjestetään kyyti heti kun olette valmis." Aivoni löivät tyhjää. Sain sanotuksi vain: "Haluaisin kyydin heti, kiitos."
Suljin luurin ja laahustin takaisin keittiöön. Katsoin ulos ikkunasta ja näin, kuinka ulkona ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan. Otin toisen kahvikupin pöydältä ja kaadoin haalenneen kahvin lavuaariin. Olin yksin.
Tuomariston kommentti novellista Se viimeinen päivä:
Nuori kirjoittaja on löytänyt onnistuneesti sairaan vanhuksen mielenliikkeet: avuttomuuden, kun oma ruumis pettää, ja yksinäisyyden, joka piirittää, kun alzheimeriin sairastunut vaimo ei enää kykene puhekontaktiin. Novellin nimi "Se viimeinen päivä" alleviivaa kuoleman merkitystä; vanhus saa puhelinsoiton: hänen vaimonsa on kuollut. Novellissa on käytetty minäkertojaa. Ratkaisu tuo tapahtumat lähelle. Sisäinen puhe on aidosti toteutettu. Aloitus ja lopetus ansiokkaita.
Yläkoulun sarjan 3.sija
Mari Haikonen: MUUTOKSET TUULET
Nimeni on Ninyaq, mutta kotimaassani olen ihmisille Viima. Sukuni on Kylmät, eli vaelluspaikkoihini kuuluvat jotkin meret ja jäätiköt.
Olen aina ollut erilainen. Minun pitäisi olla tunteeton, ilkeä ja äkkinäinen kuten muut sukuuni kuuluvat. En ole ikinä osannut täyttää mitään näistä ominaisuuksista, näistä velvollisuuksista. Vaikka olenkin kylmä, sydämeltäni olen lämmin. Unelmoin kukkakedoista, palmurannoista ja aurinkoisista päivistä. Unelmani ovat minulta kuitenkin kielletyt. Jos vaeltaisin niiden luo, tappaisin kukat, jäädyttäisin veden ja kylmettäisin helteen. Tahdon tehdä muut onnellisiksi, en pilata heidän onneaan.
Minne tahansa menenkin, ihmiset eivät pidä minusta. He nostavat kauluksiaan ylemmäs ja kietovat kätensä ympärilleen. He kiroavat huonoa säätä ja kylmää tuulta. Se tekee minut surulliseksi, ja kun lähden pois, kuulen heidän hengähtävän helpotuksesta.
Nykyään sukuuni kuuluvia on vähemmän kuin ennen. Lämpimien suku kasvaa, Kylmien pienenee. En tiedä, mistä se johtuu, sillä se alkoi jo ennen Viimeistä talvea, mutta Päätuulet arvelevat auringon muuttavan paikkaansa. Sen loiste häikäisee meitä ja tappaa jälkeläisemme. He ovat varmaankin oikeassa. On muutoksen aika. Merivirrat, meidän ystävämme, muuttavat paikkaansa tai lakkaavat kokonaan olemasta. Jäätiköt sulavat. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja ilmassa on vaikeampaa lentää. Sitä on vaikea hengittää, se maistuu pahalta. Jotain isoa on tulossa. En tiedä mitä, mutta vaistoan sen. Se ei ole vielä täällä, mutta sen vaikutukset voi jo nähdä. Kuin veteen putoava kivi, sen aiheuttamat aallot osuvat meihin kuin pieneen kaarnaveneeseen vavisuttaen meitä. Mitä lähemmäs se tulee, sitä suuremmiksi aallot kasvavat. Muutoksen tuulet puhaltavat, kuten ihmiset sanovat. En kyllä oikein ymmärrä sanontaa, en ole koskaan kuullut sen nimisistä tuulista.
Ilmassa liikkuu huhuja. Jos uskaltaudun lentoon hieman lämpimämpinä aikoina, puiden lehdet kuiskivat minulle outoja asioita. Kuiskaukset kertovat ajoista, jolloin Kylmiä ei enää ole ja maailma kuuluu Lämpimille. Joskus, hiljaisten hetkieni aikana, se tuntuu muutokselta parempaan. Kuka meitä kaipaisi? Mutta kun pääsen taas lentämään, kun saan nostattaa aaltoja, lennättää lunta ja vavisuttaa lehtiä, tiedän, että se ei ole niin. Maailmassa vallitsee tasapaino kaikessa: hyvä ja paha, valo ja pimeä, Lämpimät ja Kylmät tuulet. Ilman toista ei toisesta voi nauttia.
Talvena, jota myös Viimeiseksi talveksi kutsutaan, asiat lähtivät vierimään kuin lumipallo, joka kasvaa koko ajan suuremmaksi, lopulta lumivyöryksi, joka tuhoaa kaiken tieltään. Ja kuten lumivyöryt, me tönäisimme ne liikkeelle.
Talvet olivat aikaa, joka kuului Kylmille. Muutamana edellisvuotena meitä ei ollut tarpeeksi pitämään säätä kylmänä ja useita Lämpimiä tuli alueillemme. Se aiheutti närkästystä Kylmien keskuudessa, minua lukuun ottamatta. Oli hauskaa kohdata iloinen pieni Lämmin tuulenvire, joka vielä nuorena suostui leikkimään kanssani. Leikkimme tosin aiheutti ihmisille ongelmia. Kun Lämmin tuuli kosketti lunta, se suli vedeksi ja kun minä lennähdin ohi, se jäätyi jääksi, joka voi olla maan pinnalla eläville vaaraksi. Mutta muut Kylmät eivät yhtyneet mielipiteeseeni, vaan päättivät tehdä asialle jotain. Viimeisenä talvena tähän maanosaan, jossa kotipaikkani sijaitsee, kerääntyi suuri joukko Kylmiä ja he pitivät kaikki Lämpimät ulkona. Mutta talvisaikaankin tarvitaan Lämpimiä tuulia tasapainottamaan säätä. Kun he olivat poissa, Kylmät saivat aikaan hirveitä lumimyrskyjä ja jäätävää kylmyyttä. Ihmiset olivat kauhuissaan. Jopa minun kotimaassani he ihmettelivät lumen määrää, vaikka täällä he sentään ovat tottuneet ankariin talviin.
Se sai aikaan melkein sodan tuulien välille. Kylmät ja Lämpimät ottivat rajusti yhteen. Riidat saivat aikaan suuria heittelyitä lämpötilassa ja säässä. Keväällä osassa maailmaa tulvi, osassa kärsittiin kuivuudesta. Koko maailma oli sekaisin.
Lämpimät tietenkin voittivat, olihan heidän lukumääränsä suurempi. Tukahduttavat helteet saapuivat ja uupuneet Kylmät tuulet hiljenivät lopullisesti. Meitä on jäljellä enää muutamia, mukaan lukien minä, joka piileksin pohjoisessa taisteluiden ajan. Meitä ei ole kuitenkaan tarpeeksi monia pitämään yllä tasapainoa maailmassa. Ei enää talvia, ei lumikinoksia eikä huurtuneita pakkaskukkia ikkunoissa.
Minäkin tunnen lopun lähestyvän. En jaksa enää lentää pitkiä aikoja. Hiljaiset hetkeni kestävät kauemmin kuin ennen. Jaksan sinnitellä vielä hetken, mutta se on vaikeaa, sillä pian ei ole edes jäätiköitä, joilla voisin vilvoitella. Hiljenemisen hetki lähestyy. Ehkä synnyn uudelleen Lämpimänä tuulena, ehkä matkani päättyy tähän. Varmaa on vain, ettei maailma ole enää entisensä.
Tuomariston kommentti novellista Muutoksen tuulet:
Novellin aiheena on ilmastonmuutos. Vastavoimina toimivat Kylmät ja Lämpimät, joiden keskinäistä kamppailua tarkastellaan elollistetun Viima-tuulen silmin. Koko luomakunta on mukana novellin tuulten pyörityksessä: kirjoittaja kiteyttää näkemyksensä aforistisesti: "Maailmassa vallitsee tasapaino kaikessa: hyvä ja paha, valo ja pimeä, lämpimät ja kylmät tuulet. Ilman toista ei voi nauttia toisesta." Novellissa puhaltavat kuitenkin muutoksen tuulet: "Meitä ei ole enää tarpeeksi pitämässä tasapainoa yllä maailmassa. Ei enää talvia, ei lumikinoksia eikä huurtuneita kukkia ikkunoissa." Lopun odotus tuodaan esiin eleettömästi: "Varmaa on vain, että maailma ei ole enää entisensä."