maanantai 3. joulukuuta 2012

Kirjakantin antia

Teksti: Aino Pesola 9c

Novelliklinikalla

Olen tykännyt sanoista vaippa-ajoista lähtien. Pikkuskidinä kirjoitin ja kuvitin mm. tarinan, jossa pieni tyhmä jäniksenpoikanen maistaa myrkyllistä ruusua ja saa seurauksena kokea kaikki ruokamyrkytyksen tuskat ja vaivat. Tämähän selvästi kertoo, että jo sillä rillipäisellä vaahtosammuttimen kokoisella pikku-Ainolla oli kasoittain dramatiikantajua.

Samanlaisia taipumuksia lienee minussa havainnut myös äidinkielenopettajamme Minna Miettinen. Hän nimittäin sujautti käteeni mainoksen Kirjakantin Novelliklinikasta, jonka tarkoituksena on antaa aitoa kirjailijapalautetta amatöörikirjoittajille.

Mokoma Novelliklinikka valvotti öitä ja aiheutti vaivaa pääpololleni, mutta totesin kuitenkin, ettei yrittänyttä laiteta. Sepustin siis lyhyehkön, surumielisen novellin huostaan otetusta pienestä pojasta ja harakasta, jolle hän purkaa huoliaan. Ennen kuin katumus kerkesi kuvioihin, lähetin tuotoksen Novelliklinikkaan ja valvoin muutaman yön lisää.

Vastaus oli napakka; tervetuloa. Minulle annettiin tarkka aika, jolloin saisin 20min henkilökohtaista palautetta kirjailija Marja-Leena Mikkolalta. Häkellyin sinänsä yllättävästä kutsusta niin, että pakokauhu iski vasta Snellman-kesäyliopiston odotusaulassa varttitunti ennen palauteajan alkamista.
Aulassa ravasi lähinnä keski-ikäisiä novellisteja varsin itsetyytyväisen näköisinä heilutellen puolen romaanin paksuisia paperinippujaan. Tunsin itseni kalaksi kuivalla maalla sekundanovelleineni ja hermostuneena räpläsin kännykän näytön täyteen rasvajälkiä.

Kun lyhyt, syksynlehtikuosiin sonnustautunut Marja-Leena Mikkola sitten kätteli minut vielä kerran tervetulleeksi ja kävi hetkessä asiaan, alkoi jännitykseni vähitellen sulaa. Kirjailija kävi läpi koko lyhyen novellini kiinnittäen huomioni lukijan näkökulmasta asioihin, joita en itse ollut keksinyt puida. Hän sanoi pitävänsä lapsikuvauksestani ja olevansa utelias kuulemaan lisää harakasta, joka jää puolittain mysteeriksi runomuodonkin myötä. Ymmärtäväisen arvostelijani mukaan harakka on niin kiinnostava persoona, että siitä voisi saada paljon lisääkin aikaan. Lapsen ajatukset sen sijaan oli kuvattu osuvasti, ja runolliset kielikuvat viehättivät.

Kirjoittamista Mikkola kehotti ehdottomasti jatkamaan. Hän totesi minun olevan vielä niin nuori, ettei kustantajaa vielä kannata alkaa hätyyttelemään, mutta tällainen kirjailijapalaute lienee ollut minulle tähän saumaan kaikkein paras vaihtoehto. Intoutuipa kokenut kirjailija kertomaan omasta esikoisnovellikokoelmastaankin, joka syntyi hänen ollessaan itsekin vain kaksissakymmenissä.
’’Sanohan sille äidinkielenopettajallesi, että olisin kirjoittamasi perusteella luullut sinua vanhemmaksi!’’
Eihän ystävällisesti minua kannustaneelle kirjailijattarelle voi olla kieltäytymättä. Ja väkisinhän siinä vähän röyhisti rintaansa.

Kiitos MiMi Novelliklinikalle ohjaamisesta! Avartava kokemus. Saa nyt sitten nähdä, jätänkö harakan itsekseen vai saako se vielä lisää väritystä henkilökuvaansa…



HARAKKA JA LAPSI
AINO PESOLA SYKSY 2012

Oli kesä. Sirkat sirittivät ja aurinkoa saattoi melkein hengittää. Äidillä oli eväskori, jonka sisältöä minä en saanut aamulla nähdä.

Hän istui apilapeltoon ja levitti ruudullisen liinan nurmikolle viereensä. Hänen tummat hiuksensa kihartuivat hassusti korvallisille. Minä juoksin perhosten perässä, mutta en koskaan saanut niitä kiinni. Äiti kutsui syömään.

Ennen kuin ehdin istahtaa ruudulliselle liinalle, ihan meidän lähellemme lennähti iso mustavalkoinen lintu.
’’Se on harakka’’, Äiti sanoi. ’’Minusta se on kaunein lintu koko maailmassa. Näetkö sen mustat ja valkoiset sulat? Se muistuttaa siitä että maailma on musta ja valkoinen ja kaikkea siltä väliltä.’’
Harakka hyppeli Äidin helkkyvien sanojen tahdissa ja minusta se oli kauhean mukavaa.
***

Harakka hyppelee iloisesti ikkunan takana, vaikka enää ei ole kesä eikä yhtään ihanaa ja ulkona on hurjan harmaata. Se räkättää kovaäänisesti ihan kuin pilkkaisi minua.

Minä raotan ikkunaa, vaikka Väärä äiti on kieltänyt minua tekemästä sitä, ettei kuume enää nousisi. Puhun ihan hiljaa, ettei hän kuule minun olevan hereillä.

’’Hei harakka, voitko lentää Äidin luokse ja pyytää hakemaan minut pois? Minä en saa pitää edes ikkunaa auki, ja ne pakottavat minut ottamaan kauhean pahaa lääkettä. Väärä äiti käskee minua kutsumaan itseään äidiksi, vaikka oikea Äiti on jossakin kamalan kaukana. Etkö haluaisi lentää hänen luokseen?’’

Harakka näyttää siltä kuin se kuuntelisi, sitten se lehahtaa tiehensä. Minun näppyläni kutisevat hirmuisesti.

Lensin liian pitkän matkan.
                             Syksy on täällä syvemmällä.
Säälin, vaikka ei pitäisi –
                             lapsi joka ei ymmärrä
                             että hänen äitinsä on väsynyt.
Lapsi joka ei ymmärrä
                             että lääke parantaa taudin
ja aika parantaa haavat.
Niin,
lensin liian pitkän matkan.



On satanut koko päivän. Väärä äiti toi minulle kirjan ja lääkkeen. Tein kirjan ensimmäisestä sivusta lennokin ja kaadoin lääkkeen lakanoilleni. Jos Väärä äiti huomaa, niin voin sanoa, etten jaksanut kävellä vessaan asti. Olen odottanut Äitiä tosi kauan. Luulen, että harakka on eksynyt matkalla.

Harakka istahtaa ikkunalaudalle samaan aikaan kun Väärä äiti astuu sisään. Minä laitan tyynyn korvieni peitoksi ja huudan. Väärä äiti koettaa kysyä jotakin. Hän jättää rapisevan pussin yöpöydälle ja hiipii pois. Minä inhoan häntä.

Raotan vähäsen ikkunaa. Miksei harakalla ole Äitiä mukanaan? Paiskaan ikkunan kiinni ja sammutan valot. Ei, tänä yönä minä nukunkin sängyn alla. Viis pölystä ja kuumeesta. Mokoma harakka.



Uskalsin ulos
                             vasta kun sade oli mennyt
ja kun olin taas kylläinen
niin ajattelin,
                             että kun tyytyy vähään
niin elämä on varsin siedettävää.
Lapsi odottaa yhä äitiään
                             joka on uponnut kuoreensa
                             mutta muistaa kyllä vielä
viime kesän
ja harakan.



Tänään minä otan lääkkeen. Ajattelen, että voin nopeammin jutella harakalle, joka odottaa ikkunan takana. Väärä äiti hymyilee minulle ja antaa piparminttukaramellin. Se maistuu aika hyvältä, mutta syön sen vain puoliksi, koska minua ärsyttää Väärän äidin typerä hymy.

Harakka hyppii ja rääkyy niin kuin ennenkin. Se ei ole tuonut Äitiä, mutta päätän tällä kertaa kuitenkin kuunnella sitä. Sade on lakannut, rännistä tippuu pisaroita katon reunan kohdalle maahan. Pilvet rakoilevat, olen näkevinäni muutaman tähden. Harakka on myös hiljaa ja tarkastelee minua.

’’Mitä sinä olet tänään tehnyt? Minä olen vain istunut ja lukenut kirjaa. Se oli vaikeaa, koska olen hukannut ensimmäisen sivun jonnekin. Voitko lentää Äidin luo ja kertoa, että olen vielä vähän kipeä? Otin tänään lääkkeen, koska sänkyni haisee jo valmiiksi tosi pahalta. Väärä äiti antoi minulle hirveän ikävän makuisen karkin.’’

Harakka hyppii vielä hetken ja lentää sitten pois. Nyt tähtiä on jo monta, ainakin kymmenen.



Talvi tarkoittaa
kylmää
                             ja lunta.
Siihen täytyy
olla varautunut.
Lapsi on melkein terve
ja syökin jo kaiken mitä tarjotaan.
Sitten ei ole enää niin pimeää,
                             sillä
hanki heijastaa valoa.



Pilkut ovat muuttuneet inhottaviksi ruviksi. Ne eivät enää kutise, mutta näytän tosi oudolta. Ehkä on parempi, että Äiti tulee vasta kun ne ovat kokonaan parantuneet. Hän saattaisi säikähtää; ainakin hän suuttuisi Väärälle äidille ja sanoisi, että tämä on pitänyt minusta kauhean huonoa huolta. Minun täytyy ruveta etsimään koulukirjojani, koska kun olen terve, pääsen taas kouluun. Väärä äiti sanoo, että saan paljon uusia kavereita. Haluan mieluummin että Äiti tulee hakemaan minut oikeaan kotiin. Mutta harakka ei ota minun pyyntöjäni kuuleviin korviinsa. Onhan sen tietenkin vaikea lentää pakkasessa. Ehkä on parempi että odotetaan lämpimämpiä ilmoja.



Olen varastanut parilta lintulaudalta
                             vaikka lintuhan se olen minäkin.
Ihmiset vain
pitävät enemmän pikkulinnuista.
                             Lapsi on melkein voimissaan
ja pian hän oppii rakastamaan
                             uuden kotinsa lämpöä.
                             Lapsi sanoo että
minä olen maailman kaunein lintu.


Harakka on musta ja valkoinen. Syksy on harmaa ja ikkunaverhoissa on keltaisia ja vihreitä pilkkuja. Väärän äidin posket ovat punaiset ja pyöreät kuin omenat. Hän hymyilee melkein yhtä iloisesti kuin aurinko viime kesänä. Ehkä täällä ei olekaan niin kamalaa.

 Elämä on mustaa ja valkoista
                              ja kaikkea siltä väliltä.