Novelliklinikalla
Olen tykännyt sanoista vaippa-ajoista lähtien. Pikkuskidinä
kirjoitin ja kuvitin mm. tarinan, jossa pieni tyhmä jäniksenpoikanen maistaa
myrkyllistä ruusua ja saa seurauksena kokea kaikki ruokamyrkytyksen tuskat ja
vaivat. Tämähän selvästi kertoo, että jo sillä rillipäisellä vaahtosammuttimen
kokoisella pikku-Ainolla oli kasoittain dramatiikantajua.
Samanlaisia taipumuksia lienee minussa havainnut myös äidinkielenopettajamme
Minna Miettinen. Hän nimittäin sujautti käteeni mainoksen
Kirjakantin Novelliklinikasta, jonka tarkoituksena on antaa aitoa
kirjailijapalautetta amatöörikirjoittajille.
Mokoma
Novelliklinikka valvotti öitä ja aiheutti vaivaa pääpololleni, mutta totesin
kuitenkin, ettei yrittänyttä laiteta. Sepustin siis lyhyehkön, surumielisen
novellin huostaan otetusta pienestä pojasta ja harakasta, jolle hän purkaa
huoliaan. Ennen kuin katumus kerkesi kuvioihin, lähetin tuotoksen
Novelliklinikkaan ja valvoin muutaman yön lisää.
Vastaus oli napakka; tervetuloa. Minulle annettiin tarkka
aika, jolloin saisin 20min henkilökohtaista palautetta kirjailija Marja-Leena
Mikkolalta. Häkellyin sinänsä yllättävästä kutsusta niin, että pakokauhu iski
vasta Snellman-kesäyliopiston odotusaulassa varttitunti ennen palauteajan
alkamista.
Aulassa ravasi lähinnä keski-ikäisiä novellisteja varsin
itsetyytyväisen näköisinä heilutellen puolen romaanin paksuisia
paperinippujaan. Tunsin itseni kalaksi kuivalla maalla sekundanovelleineni ja
hermostuneena räpläsin kännykän näytön täyteen rasvajälkiä.
Kun
lyhyt, syksynlehtikuosiin sonnustautunut Marja-Leena Mikkola sitten kätteli
minut vielä kerran tervetulleeksi ja kävi hetkessä asiaan, alkoi jännitykseni
vähitellen sulaa. Kirjailija kävi läpi koko lyhyen novellini kiinnittäen
huomioni lukijan näkökulmasta asioihin, joita en itse ollut keksinyt puida. Hän
sanoi pitävänsä lapsikuvauksestani ja olevansa utelias kuulemaan lisää
harakasta, joka jää puolittain mysteeriksi runomuodonkin myötä. Ymmärtäväisen
arvostelijani mukaan harakka on niin kiinnostava persoona, että siitä voisi
saada paljon lisääkin aikaan. Lapsen ajatukset sen sijaan oli kuvattu osuvasti,
ja runolliset kielikuvat viehättivät.
Kirjoittamista Mikkola kehotti ehdottomasti jatkamaan. Hän
totesi minun olevan vielä niin nuori, ettei kustantajaa vielä kannata alkaa
hätyyttelemään, mutta tällainen kirjailijapalaute lienee ollut minulle tähän
saumaan kaikkein paras vaihtoehto. Intoutuipa kokenut kirjailija kertomaan
omasta esikoisnovellikokoelmastaankin, joka syntyi hänen ollessaan itsekin vain
kaksissakymmenissä.
’’Sanohan sille äidinkielenopettajallesi, että olisin
kirjoittamasi perusteella luullut sinua vanhemmaksi!’’
Eihän ystävällisesti minua kannustaneelle kirjailijattarelle
voi olla kieltäytymättä. Ja väkisinhän siinä vähän röyhisti rintaansa.
Kiitos
MiMi Novelliklinikalle ohjaamisesta! Avartava kokemus. Saa nyt sitten nähdä,
jätänkö harakan itsekseen vai saako se vielä lisää väritystä henkilökuvaansa…
HARAKKA JA LAPSI
AINO PESOLA SYKSY 2012
Oli kesä. Sirkat sirittivät ja aurinkoa saattoi melkein
hengittää. Äidillä oli eväskori, jonka sisältöä minä en saanut aamulla nähdä.
Hän
istui apilapeltoon ja levitti ruudullisen liinan nurmikolle viereensä. Hänen
tummat hiuksensa kihartuivat hassusti korvallisille. Minä juoksin perhosten
perässä, mutta en koskaan saanut niitä kiinni. Äiti kutsui syömään.
Ennen kuin ehdin istahtaa ruudulliselle liinalle, ihan
meidän lähellemme lennähti iso mustavalkoinen lintu.
’’Se on harakka’’, Äiti sanoi. ’’Minusta se on kaunein lintu
koko maailmassa. Näetkö sen mustat ja valkoiset sulat? Se muistuttaa siitä että
maailma on musta ja valkoinen ja kaikkea siltä väliltä.’’
Harakka hyppeli Äidin helkkyvien sanojen tahdissa ja minusta
se oli kauhean mukavaa.
***
Harakka hyppelee iloisesti ikkunan takana, vaikka enää ei
ole kesä eikä yhtään ihanaa ja ulkona on hurjan harmaata. Se räkättää
kovaäänisesti ihan kuin pilkkaisi minua.
Minä raotan ikkunaa, vaikka Väärä äiti on kieltänyt minua
tekemästä sitä, ettei kuume enää nousisi. Puhun ihan hiljaa, ettei hän kuule
minun olevan hereillä.
’’Hei
harakka, voitko lentää Äidin luokse ja pyytää hakemaan minut pois? Minä en saa
pitää edes ikkunaa auki, ja ne pakottavat minut ottamaan kauhean pahaa
lääkettä. Väärä äiti käskee minua kutsumaan itseään äidiksi, vaikka oikea Äiti
on jossakin kamalan kaukana. Etkö haluaisi lentää hänen luokseen?’’
Harakka näyttää siltä kuin se kuuntelisi, sitten se lehahtaa
tiehensä. Minun näppyläni kutisevat hirmuisesti.
Lensin liian pitkän matkan.
Syksy
on täällä syvemmällä.
Säälin, vaikka ei pitäisi –
lapsi
joka ei ymmärrä
että
hänen äitinsä on väsynyt.
Lapsi joka ei ymmärrä
että
lääke parantaa taudin
ja aika parantaa haavat.
Niin,
lensin liian pitkän matkan.
On satanut koko päivän. Väärä äiti toi minulle kirjan ja
lääkkeen. Tein kirjan ensimmäisestä sivusta lennokin ja kaadoin lääkkeen
lakanoilleni. Jos Väärä äiti huomaa, niin voin sanoa, etten jaksanut kävellä
vessaan asti. Olen odottanut Äitiä tosi kauan. Luulen, että harakka on eksynyt
matkalla.
Harakka
istahtaa ikkunalaudalle samaan aikaan kun Väärä äiti astuu sisään. Minä laitan
tyynyn korvieni peitoksi ja huudan. Väärä äiti koettaa kysyä jotakin. Hän
jättää rapisevan pussin yöpöydälle ja hiipii pois. Minä inhoan häntä.
Raotan vähäsen ikkunaa. Miksei harakalla ole Äitiä mukanaan?
Paiskaan ikkunan kiinni ja sammutan valot. Ei, tänä yönä minä nukunkin sängyn
alla. Viis pölystä ja kuumeesta. Mokoma harakka.
Uskalsin ulos
vasta
kun sade oli mennyt
ja kun olin taas kylläinen
niin ajattelin,
että
kun tyytyy vähään
niin elämä on varsin siedettävää.
Lapsi odottaa yhä äitiään
joka
on uponnut kuoreensa
mutta
muistaa kyllä vielä
viime kesän
ja harakan.
Tänään minä otan lääkkeen. Ajattelen, että voin nopeammin
jutella harakalle, joka odottaa ikkunan takana. Väärä äiti hymyilee minulle ja
antaa piparminttukaramellin. Se maistuu aika hyvältä, mutta syön sen vain
puoliksi, koska minua ärsyttää Väärän äidin typerä hymy.
Harakka
hyppii ja rääkyy niin kuin ennenkin. Se ei ole tuonut Äitiä, mutta päätän tällä
kertaa kuitenkin kuunnella sitä. Sade on lakannut, rännistä tippuu pisaroita
katon reunan kohdalle maahan. Pilvet rakoilevat, olen näkevinäni muutaman
tähden. Harakka on myös hiljaa ja tarkastelee minua.
’’Mitä sinä olet tänään tehnyt? Minä olen vain istunut ja
lukenut kirjaa. Se oli vaikeaa, koska olen hukannut ensimmäisen sivun jonnekin.
Voitko lentää Äidin luo ja kertoa, että olen vielä vähän kipeä? Otin tänään
lääkkeen, koska sänkyni haisee jo valmiiksi tosi pahalta. Väärä äiti antoi
minulle hirveän ikävän makuisen karkin.’’
Harakka hyppii vielä hetken ja lentää sitten pois. Nyt
tähtiä on jo monta, ainakin kymmenen.
Talvi tarkoittaa
kylmää
ja
lunta.
Siihen täytyy
olla varautunut.
Lapsi on melkein terve
ja syökin jo kaiken mitä tarjotaan.
Sitten ei ole enää niin pimeää,
sillä
hanki heijastaa valoa.
Pilkut ovat muuttuneet inhottaviksi ruviksi. Ne eivät enää
kutise, mutta näytän tosi oudolta. Ehkä on parempi, että Äiti tulee vasta kun
ne ovat kokonaan parantuneet. Hän saattaisi säikähtää; ainakin hän suuttuisi
Väärälle äidille ja sanoisi, että tämä on pitänyt minusta kauhean huonoa
huolta. Minun täytyy ruveta etsimään koulukirjojani, koska kun olen terve, pääsen
taas kouluun. Väärä äiti sanoo, että saan paljon uusia kavereita. Haluan
mieluummin että Äiti tulee hakemaan minut oikeaan kotiin. Mutta harakka ei ota
minun pyyntöjäni kuuleviin korviinsa. Onhan sen tietenkin vaikea lentää
pakkasessa. Ehkä on parempi että odotetaan lämpimämpiä ilmoja.
Olen varastanut parilta lintulaudalta
vaikka
lintuhan se olen minäkin.
Ihmiset vain
pitävät enemmän pikkulinnuista.
Lapsi
on melkein voimissaan
ja pian hän oppii rakastamaan
uuden
kotinsa lämpöä.
Lapsi
sanoo että
minä olen maailman kaunein lintu.
Harakka on musta ja valkoinen. Syksy on harmaa ja
ikkunaverhoissa on keltaisia ja vihreitä pilkkuja. Väärän äidin posket ovat
punaiset ja pyöreät kuin omenat. Hän hymyilee melkein yhtä iloisesti kuin
aurinko viime kesänä. Ehkä täällä ei olekaan niin kamalaa.
Elämä on mustaa ja valkoista
ja kaikkea siltä väliltä.