Kuvat: Minna Miettinen
Kotikulmilla
Sateinen kesäpäivä saa lukijan miettimään monenlaista. Muun muassa sitä, miten alkusyksyn kauniit päivät ja loppukevään pitkästyttävät ajantappotuokiot voisi edes joskus käyttää toisinkin kuin kyhjöttämällä luokkahuoneen ahtaudessa. Miksei vaikka suunnistamalla kirjailijoiden Kuopioon.
Tämä juttu sai alkunsa sateisena kesänä 2012. Tällä kertaa saadaan luettaviksi pilottiryhmien tuotokset, jotka syntyivät jatkona Sirpa Kähkösen romaanin Lukittu lähde (1994) seuraavaan katkelmaan:
Vilkut räpsähtivät päälle ja he kääntyivät soratielle. Ajettiin mitään puhumatta läpi vanhan omakotitaloalueen. Ikkunoihin oli viritetty välkkyviä jouluvaloja. Lunta tuli pieninä välkehtivinä kiteinä tuulilasille. Tie nousi yhä jyrkemmin. Sen päässä häämötti tähtitorni.
Late pysäköi tornin juurelle ja jätti moottorin käymään. Niina sai tahdonvoimalla estettyä hampaitaan kalisemasta. Vain pieni puistatus pääsi pintaan.
−−
−−
Late ei sanonut mitään, tuijotti vain ulos. Tornin harmaa sokkeli oli täynnä riipustuksia, ne näkyivät selvästi auton valoissa. Pave was here 1.7.1971. Suski & Jake love forever. Dire Strats. Voi itku. Opettelisivat edes kirjottaan oikein. Niina katsoi Laten sivukuvaa. Nyt on joku paha juttu tulossa. Late sammutti valot. Pimeys jysähti autoa vasten kuin betonivalli. Vain pieni keltainen lamppu tuijutti auton katossa. Kuin olisi jääty lasikuvun alle. Kaukana alhaalla tykytti rantatien valojuova, ja sen takana levisi jäätyneen järven mustansininen lakeus.
Mutta miten tarina jatkuu? Näinkö?
Muistan tuon hetken niin hyvin. Muistan miten kaikki tapahtui. Muistan kuinka kaikki alkoi ja miten kaikki on muuttunut nyt. Ennen niin sulkeutunut ja hyökkäävä Late on nykyään minulle rakas ja todella tärkeä. Nyt kun muistelen tuota hetkeä niin mieleeni tulee vain mustuus ja pimeys ja pelko. Enää ei tarvitse pelätä. Late rakastaa minua ja minä häntä. Voisin tuoda Laten tänne ja jakaa muistot hänen kanssaan ja huomata ja tietää, että kaikki on hyvin. Kuulen lapsien äänet alhaalla ja heidän iloset kiljahdukset. Ennen täällä ei ollut taloja, oli vain kaukana kaukana järvi joka pelotti minua. Mutta silloin kaikki pelotti minua. Onneksi pääsimme kummatkin ongelmiemme yli. Vaikea uskoa että kaikki lähti täältä, pimeältä tähtitornilta. Täällä sentään kaikki on vielä paikallaan ja tekstitkin löytyvät Tähtitornin harmaasta sokkelista, samoine kirjoitusvirheineen. Ehkä asiat eivät olekkaan muuttuneet niin paljon, ehkä olen sama ihminen vieläkin. Mutta sen tiedän että olen oppinut ja kasvanut virheistäni. Nyt kaikki on hyvin.
Vai näin?
10 vuotta myöhemmin Niina palaa takaisin paikalle missä hänen poikaystävänsä Late 10 vuotta sitten menehtyi. Niina muistaa kuinka Late oli vienyt hänet torniin katselemaan tähtiä, ja vannonut rakkauttaan, mutta jotenkin Late oli livennyt kaiteen yli. Niina oli nähnyt Laten säikähtäneet kasvot katoavan yön pimeyteen.
Niina katselee paikkaa kyyneleet silmissä. Hän miettii, että paikka ei ole muuttunut hirveämmin , mutta järveä ei enää näy.
Metsä peittää maastoa paljon. Niina on tyytyväinen, että tuli muistelemaan Latea tänne, koska täällä hänen muistonsa on vahvimmillaan.
Niina katselee paikkaa kyyneleet silmissä. Hän miettii, että paikka ei ole muuttunut hirveämmin , mutta järveä ei enää näy.
Metsä peittää maastoa paljon. Niina on tyytyväinen, että tuli muistelemaan Latea tänne, koska täällä hänen muistonsa on vahvimmillaan.
Vai kenties tähän tapaan?
--Kaukana alhaalla tykytti rantatien valojuova, ja sen takana levisi jäätyneen järven mustansininen lakeus.
Niina muisti että maisema tornin kupeesta oli hyvin kaunis, mutta nyt sen peitti karu pimeys. Vain omakotitalojen ikkunoista heijastui heikko valo. Mäen alla oli yksi talo, josta kuului musiikkia. Niina nousi autosta katsoen taloa kohti, musiikki kuulosti hämmentävän tutulta. Late nousi äkkiä autosta, tuijotti hetken taloa ja lähti juoksemaan mäkeä alas taloa kohti. "Late, minne sinä menet?" Niina huusi,ja lähti hänen peräänsä. Jyrkkä soratie rahisi Niinan jalkojen alla, samalla kun hän yritti olla kaatumatta. Pian Niina oli talolla ja jäi tuijottamaan sitä. Latea ei näkynyt missään, vain musiikki kuului hiljaisessa ja pimeässä yössä. Niina astui rappeutuneen talon kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Talo oli ollut hylättynä jo vuosia, silloinkin kun Late ja Niina olivat olleet pieniä. Niina astui askeleen eteenpäin ja lattialauta narahti hänen allaan. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä tykytti tiuhaa tahtia. Niina seurasi musiikkia ja päätyi huoneeseen, joka oli lämmin ja kodikas. Huoneessa oli mies, joka istui nojatuolissa keskellä huonetta. Niinan suureksi hämmästykseksi Late istui miehen sylissä ja kuolasi. "Late, mennään!" Niina sanoi hieman peloissaan. "Anteeksi häiriöstä" Niina änkytti, ja lähti. Ulkona hän kuuli musiikin ja ymmärsi miksi se oli niin tuttu. Hänen isoukkinsa oli soittanut aina tätä kappaletta hänelle, kun hän oli pieni. Niina värähti ja yritti unohtaa tapahtuneen. Sitten hän kääntyi Lateen päin ja sanoi "Late, tuhma koira, ei saa karkailla!"
Niina muisti että maisema tornin kupeesta oli hyvin kaunis, mutta nyt sen peitti karu pimeys. Vain omakotitalojen ikkunoista heijastui heikko valo. Mäen alla oli yksi talo, josta kuului musiikkia. Niina nousi autosta katsoen taloa kohti, musiikki kuulosti hämmentävän tutulta. Late nousi äkkiä autosta, tuijotti hetken taloa ja lähti juoksemaan mäkeä alas taloa kohti. "Late, minne sinä menet?" Niina huusi,ja lähti hänen peräänsä. Jyrkkä soratie rahisi Niinan jalkojen alla, samalla kun hän yritti olla kaatumatta. Pian Niina oli talolla ja jäi tuijottamaan sitä. Latea ei näkynyt missään, vain musiikki kuului hiljaisessa ja pimeässä yössä. Niina astui rappeutuneen talon kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Talo oli ollut hylättynä jo vuosia, silloinkin kun Late ja Niina olivat olleet pieniä. Niina astui askeleen eteenpäin ja lattialauta narahti hänen allaan. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä tykytti tiuhaa tahtia. Niina seurasi musiikkia ja päätyi huoneeseen, joka oli lämmin ja kodikas. Huoneessa oli mies, joka istui nojatuolissa keskellä huonetta. Niinan suureksi hämmästykseksi Late istui miehen sylissä ja kuolasi. "Late, mennään!" Niina sanoi hieman peloissaan. "Anteeksi häiriöstä" Niina änkytti, ja lähti. Ulkona hän kuuli musiikin ja ymmärsi miksi se oli niin tuttu. Hänen isoukkinsa oli soittanut aina tätä kappaletta hänelle, kun hän oli pieni. Niina värähti ja yritti unohtaa tapahtuneen. Sitten hän kääntyi Lateen päin ja sanoi "Late, tuhma koira, ei saa karkailla!"
