Johdantoa novelleihin (Ville Sassi)
Kellarissa ja autiotalossa tapahtuu kauheita
Kahden kahdeksasluokkalaisen kirjoittajan novelleissa on päädytty ahdistaviin paikkoihin. "Loma Miami Beachilla" -novellissa sen aiheuttaa uteliaisuus ja vanha avain, joista kumpaakaan ei voi vastustaa. "Kellarin vangeissa" tapahtumien takana näyttää puolestaan olevan outo puinen rasia. Kirjoittajat taitavat tiiviin novellistisen ilmaisun, jossa lukijan vastuulle jää paljon. Ensimmäisen novellin erityinen vahvuus on sen elävä kuvaus ja replikointi, jälkimmäisessä tavoitellaan taas esimerkiksi David Lynchin elokuvista muistuttavaa selittämätöntä painostavuutta.
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Aurinko lämitti kasvojani, kun Nico rymisteli huoneeseeni. ”Tuu kahtomaan, lösin jotain!” Nousin ylös ja laahustin Nicon perään, joka oli jo kerennyt hävitä ovelta. Menin istumaan aamupalapöytään ja kaadoin appelsiinimehua lasiin. Nico otti lasin ja joi siitä yli puolet. ”Hei! Se oli minun!” ”Ai, sori.” Huomasin pöydän reunalla vanhan ruostuneen avaimen, jossa luki Street 308A1, Miami Beach. ”Mikä tuo avain on?”, kysyin Nicolta, joka oli nenä kiinni tietokoneen ruudussa. ”Oota… Se on avain tuohon meidän hotellin vastapäätä olevaan taloon. Tän mukaan siinä ei ole asuttu yli kymmeneen vuoteen.” ”Joo… miks mua kiinnostais joku 100 vuotta vanha puutalo ja sen vanha ruosteinen avain?”, kysyin Nicolta ja kävelin jääkaapille. ”En tiiä. Mä lähen käymään siellä, tuutko mukaan?”, Nico kysyi ja otti jugurttipurkin kädestänii. ”Joo… mut mä kyllä syö ensin.”
Käänsin avainta oven ruostuneessa lukossa, mutta se ei kääntynyt mihinkään suuntaan. ”Nico, auta!” ”Käännät sitä väärään suuntaan, urpo!”, Nico sanoi irvistäen. Irvistin takaisin ja käänsin toiseen suuntaan. ”No hups!”, sanoin ja avasin oven. Lattia oli pölyn peitossa ja huonekalut peitetty valkoisilla lakanoilla. ”Hei, tää on kiva! Otetaanko mukaan?”, Nico kysyi ja pomppi olohuoneen sohvalla. ”Lopeta urpo, rikot sen vielä” ”Öö… Jenny…” ”No, mitä nyt?” ”Tuu kahtomaan!” Kävelin Nicon luo ja kyykistyin alas. ”No mitä?” ”Tuossa on joku jalanjälki!” Lattialla oli paljaan jalan jälki. Seurasimme jälkiä mutta ne loppuivat, kuin seinään. Kylmät väreet kulkivat vartaloni läpi. ”Ookkei… mennään pois!”, sanoin Nicolle ja nousin ylös. Kävelin ovelle, kun joku löi kättäni lapiolla. ”Nico! Nico!”, huusin. Nico juoksi luokseni ja vei minut pois talosta.
Heräsin kirkkaaseen valoon. Liikutin kättäni, mutta en tuntenut mitään. Yritin nostaa sen, mutta en saanut sitä ylös. Samalla äiti aukaisi oven. ”Mikä mun kädessä on?”, kysyin käheällä äänellä. ”Siinä on kipsi… se murtui.” ”Missä Nico?” ”Hotellilla…”
Lähdimme takaisin hotellille. Kun ajoimme sen vanhan talon ohi, näin ikkunassa tumman hahmon. Nico oli vastassa hotellin ovella. ”Ootko kunnossa?” ”No joo, kai…”, vastasin ja halasin Nicoa. ”Se juttu selvis. Siellä talossa asu joku orpo, mut se vietiin sijaiskotiin.” ”Mut, kun ajettiin äsken sen talon ohi, niin siellä ikkunassa oli joku tyyppi!” ”Hah! Poliisit tarkasti sen talon, mut ei sieltä löytynyt mitään muuta. Oot vaan lääkehuurussa.”, Nico sanoi virnistäen. ”Mut mä näin ihan varmasti jotain!”, väitin, mutta Nico vain irvisteli.
- Nobody -
--------------------------------------------------------------------------------------------------
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Kellarin vangit
Ympärillämme kuului vaikerrusta, monta toisilleen tuntematonta aikuista ja lasta istui ahtaassa pimeässä kellarissa. Erotin juuri ja juuri Harryn ja Monan istumassa vierekkäin kaukana minusta, he näyttivät pelokkailta ja kalpeilta. Ainoa asia mikä valaisi pimeää haisevaa kellariamme oli pienen pieni ikkuna josta kuului aseiden laukauksia ja miesten huutoja. Tätä jatkui kauan. Äänet alkoivat lopulta hiljentyä, mutta samalla oma pakokauhuni suureni . Vasta siinä vaiheessa ymmärsin todellisen tilanteemme.
Yksinäinen mies käveli kujalla. Ainoa asia mitä hänellä oli enää jäljellä, oli pieni tummanruskea pähkinäpuusta tehty rasia. Rasia oli vanha ja pölyinen, niin kuin sen kantajakin. Mies käveli hitain raskain askelin, kun vasemman puoleiselta kujalta tuli sotilas, jolla oli ase kädessä, hän tuli ja läheni rasiaa kantavaa vanhaa miestä. Ilmoille kajahti korvia huumaava laukaus, mies kaatui maahan ja sotilas nappasi hänen kurttuisesta kädestään pienen puisen rasian.
Kun laukauksesta oli kulunut kauan aikaa, ja hiljaisuus oli vaipunut koko kaupungin ylle, pari yksinäistä kulkukoiraa käveli kujilla mutta muuten kukaan ei uskaltanut liikkua ulkosalla. Istuimme vain paikoillamme hiljaa, kaikki olivat likaisia ja väsyneitä. Lopulta keräsin voimiani ja aloin raahautua lähemmäksi Harryä ja Monaa, jotka istuivat edelleen vierekkäin nurkassa. Jatkoin hitain raskain liikkein halki kellarin, kun pysähdyin katsomaan ympärilleni tunsin jalassa vihlovan piston. Käänsin katseeni kipeän jalan suuntaan ja huomasin käärmeen, joka luikerteli jo vieressäni makaavan vanhan miehen luo. Pelko sai minuun vauhtia. jatkoin ikuisuudelta tuntuvaa matkaa, lopulta pääsin parin metrin päähän Monan ja Harryn nurkasta.
Rasia oli pienessä punaisessa samettipussissa, ja se oli jo hyvin kaukana vanhan miehen ruumiista ja meidän likaisesta kellarista. Sotilas laukkasi valkealla pienellä aasilla kohti suurta ja synkkää linnaa. Sotilaalla oli kova kiire, se oli selvää, aasi juoksi niin kovaa kun koivistaan pääsi ja suuri linna läheni askel askeleelta. Lopulta valtavat ruskeat ovet olivat edessä päin ja mies hyppäsi täydestä vauhdista pois aasin selästä. Mies käveli ripeästi ovesta sisään, paukautti oven kiinni ja jatkoi matkaa yläkertaan.
Olin Harryn ja Monan vieressä, he olivat kylmissään ja surkean näköisiä. Silmät olivat niin kuivat ja sumeat etten meinannut nähdä mitä he yrittivät viittoa. Ongelmana oli myös armoton pimeys, erotin vain heidän hahmonsa ja kalpean ihon kuun loistaessa pienestä ikkunasta. Yritin itsekin viittoa heille ja kysyä mitä nyt tehtäisiin kun rasia oli turvallisesti pois pienestä kylästämme.
Ympärillämme kuului vaikerrusta, monta toisilleen tuntematonta aikuista ja lasta istui ahtaassa pimeässä kellarissa. Erotin juuri ja juuri Harryn ja Monan istumassa vierekkäin kaukana minusta, he näyttivät pelokkailta ja kalpeilta. Ainoa asia mikä valaisi pimeää haisevaa kellariamme oli pienen pieni ikkuna josta kuului aseiden laukauksia ja miesten huutoja. Tätä jatkui kauan. Äänet alkoivat lopulta hiljentyä, mutta samalla oma pakokauhuni suureni . Vasta siinä vaiheessa ymmärsin todellisen tilanteemme.
Yksinäinen mies käveli kujalla. Ainoa asia mitä hänellä oli enää jäljellä, oli pieni tummanruskea pähkinäpuusta tehty rasia. Rasia oli vanha ja pölyinen, niin kuin sen kantajakin. Mies käveli hitain raskain askelin, kun vasemman puoleiselta kujalta tuli sotilas, jolla oli ase kädessä, hän tuli ja läheni rasiaa kantavaa vanhaa miestä. Ilmoille kajahti korvia huumaava laukaus, mies kaatui maahan ja sotilas nappasi hänen kurttuisesta kädestään pienen puisen rasian.
Kun laukauksesta oli kulunut kauan aikaa, ja hiljaisuus oli vaipunut koko kaupungin ylle, pari yksinäistä kulkukoiraa käveli kujilla mutta muuten kukaan ei uskaltanut liikkua ulkosalla. Istuimme vain paikoillamme hiljaa, kaikki olivat likaisia ja väsyneitä. Lopulta keräsin voimiani ja aloin raahautua lähemmäksi Harryä ja Monaa, jotka istuivat edelleen vierekkäin nurkassa. Jatkoin hitain raskain liikkein halki kellarin, kun pysähdyin katsomaan ympärilleni tunsin jalassa vihlovan piston. Käänsin katseeni kipeän jalan suuntaan ja huomasin käärmeen, joka luikerteli jo vieressäni makaavan vanhan miehen luo. Pelko sai minuun vauhtia. jatkoin ikuisuudelta tuntuvaa matkaa, lopulta pääsin parin metrin päähän Monan ja Harryn nurkasta.
Rasia oli pienessä punaisessa samettipussissa, ja se oli jo hyvin kaukana vanhan miehen ruumiista ja meidän likaisesta kellarista. Sotilas laukkasi valkealla pienellä aasilla kohti suurta ja synkkää linnaa. Sotilaalla oli kova kiire, se oli selvää, aasi juoksi niin kovaa kun koivistaan pääsi ja suuri linna läheni askel askeleelta. Lopulta valtavat ruskeat ovet olivat edessä päin ja mies hyppäsi täydestä vauhdista pois aasin selästä. Mies käveli ripeästi ovesta sisään, paukautti oven kiinni ja jatkoi matkaa yläkertaan.
Olin Harryn ja Monan vieressä, he olivat kylmissään ja surkean näköisiä. Silmät olivat niin kuivat ja sumeat etten meinannut nähdä mitä he yrittivät viittoa. Ongelmana oli myös armoton pimeys, erotin vain heidän hahmonsa ja kalpean ihon kuun loistaessa pienestä ikkunasta. Yritin itsekin viittoa heille ja kysyä mitä nyt tehtäisiin kun rasia oli turvallisesti pois pienestä kylästämme.
Aamu alkoi jo sarastaa, olimme nukahtaneet iltaisten tapahtumien jälkeen, kaikki kolme vierekkäin nurkkaukseen, kun raotin silmiäni näin ikkunasta tulvivan auringon paisteen ja käänsin katseeni maassa makaaviin ihmisten ruumiisiin. Lattialla oli kauhea sotku, verta ja likaista sadevettä oli joka paikassa. Suljin silmäni viimeisen kerran toivoen etten edes ikinä olisi kuullut pienestä puisesta rasiasta.
Pinja Suomalainen
--------------------------------------------------------------------------------------------------
--------------------------------------------------------------------------------------------------